Tässä ja nyt

Nyt jo neljännen ja viidennen vuoden rajapyykki heilahtaa tuttuun tapaan tähän aikaan vuodesta. Vilkaisin uteliaisuuttani menneiden vuosien tekstejäni (2013, 2014, 2015, 2016) vain todetakseni, millainen selviytyjä minusta on kasvanut. On aika hyvä olla juuri nyt, kun pahimmat myrskyt ovat tyyntyneet mieleni sopukoissa. Ei ahdista eikä purista, ei itketä eikä sureta. Sen sijaan sydämessäni lepää syvä rauhan tunne, pitkästä aikaa.

Neljä vuotta siihen kuitenkin tarvittiin, että oivalsin riittäväni tällaisena kuin olen, ja että en tarvitse elämääni oikeastaan mitään enempää; Olen saanut kaiken sen, mistä olen uskaltanut luopua. No, toki miehen läheisyyttä ja lämpöä kaipaan säännöllisesti, mutta jollakin kummallisella tavalla oikeat sanat ja teot tavoittavat minut aina juuri ajallaan ja tulen ladatuksi ja kylläiseksi jatkaakseni jälleen matkaani. Palapelini on saavuttanut vaiheen, jossa tapaamani miehet ovat valmiita antamaan, eivät enää vain ottamaan tai saamaan. Olen kohdannut kerrassaan mainioita ihmisiä, joiden vilpittömät reaktiot saavat sydämeni heittämään volttia - ihanaa olla nainen, ihanaa olla minä!

Kävin tänään erään ystäväni kanssa keskustelun siitä, että riittääkö elämä sellaisena, kuin se on. Totesin hänelle, että aina tahtovan egon äänen vaimennuttua jäljelle jää jollakin tapaa hämmentäväkin tyytyväisyys, enkö tosiaankaan rimpuile pois tästä elämäni vaiheesta? Oikeastiko se riittää, mitä on ja se on hyvä? Välillä hämmästyn itsekin mielenrauhaa, minkä olen saavuttanut ja mihin onnistun aina palaamaan takaisin, jopa viime syksynkin jäljiltä. Irtilaskeminen menneisyydestä on ollut todella kasvattava, puhdistava ja uutta rakentava kokemus. On ollut mielenkiintoinen matka tutustua itseensä uudelleen ja löytää myös sellaisia puolia tai piirteitä, mitkä ovat olleet piilossa turhan pitkään.

Niin että, tervetuloa elämä. Viides vuosi eropäätöksestä on alkanut.

"Sinä riität, sinä riität olet täydellinen noin 

Aurinko nousee, aurinko laskee mut hymys aina loistaa voi 

---

Vain elämää, ei todellakaan,

tää on niin paljon suurempaa!"

- Mikko Harju -

Itsenäisen kipupiste

Juhlapäivät tekevät kipeää. Menneeseen elämääni kuuluivat juhlat ja niiden järjestäminen tai niihin osallistuminen tai juhlan löytäminen arjesta, yhdessä. Se oli ihanaa. Nyt ne ovat jääneet vähän vähemmälle. Tai oikeastaan paljon vähemmälle. Itsekseen elävää ei kutsuta samalla tavalla mukaan kuin parillista. Ymmärrän sen, toisaalta.

Pidän juhlista tai siitä tunteesta, että nostetaan malja, tehdään vähän parempaa ruokaa, istahdetaan nauttimaan tunnelmasta ja jakamaan se toisen kanssa. Siksi itsenäisyyspäivä, joulu, uusivuosi, syntymäpäivä, juhannus, lasten juhlapäivät tai onnistuminen työssä tuntuu tällä hetkellä sekavalta ja ristiriitaiselta - ei ole ketään, kenen kanssa sen jakaisi. Enkä siis tarkoita, että olisin yksin, en ole. Ympärilläni on valtava joukko rakkaita ja tärkeitä ihmisiä, mutta kaipaan sitä "omaa", läheistä, jonka kainaloon käpertyä, jota voisi katsoa silmiin ja tuntea, miten sydän pakahtuu onnesta... Sitä vaille eläminen tekee tosi kipeää, päivä päivältä kipeämpää.

Tämä upea kotimaamme juhlapäivä nosti pintaan jälleen yhden kipupisteen. Melkein jo ajattelin selviäväni joulusta, mutta nyt en enää olekaan varma. Kenen kanssa minä sen kaiken jaan? Ihminen tarvitsee mahdollisuutta jakaa omastaan, tehdä toisen kanssa, tuntea olevansa yhtä toisen kanssa. Kovasti toivon, että saisin vielä joskus mahdollisuuden siihen kaikkeen...

Kirjoitin otsikkoon itsenäinen. Olkoot se ylistys Suomelle sekä ylistys jokaiselle elämässään itsensä ehjäksi ja kokonaiseksi kokevalle ihmiselle. Eräänä päivänä minäkin kuulun siihen joukkoon, en kuitenkaan vielä, vaikka luulin niin.

Onnea Suomi! Kuussa tuulee - onhan täysikuun yö...

Itsensä herra

Vastoinkäymiset - ystäväni, tätä nykyään. Ei niistä eroon näytä pääsevän, joten lienee syytä muuttaa omaa suhtautumista niihin. Tavoistani poiketen ostin kuitenkin yhden siiderin arki-iltana, ja päätin nauttia siitä kirjoittamisen lomassa nyt, kun ilta rauhoittuu vähitellen yöksi. Rentouttakoot nyt aavistuksen enemmän, kun olin pakotettu välipäivään urheilusta kahden edellisen päivän tiukan treenin aiheuttamien lihastuntemuksien vuoksi. Normaalisti olisin siis juossut kieli pitkällään tätä kurjaa oloa pois, mutta en siis tänään.

Kyky suhtautua vastoinkäymisiin kehittyy kaikenaikaa. Romahdus ei enää ole totaalista, ja näyttää siltä, että vain kevyt mielen nyrjähdys tai paha mieli kuittaa asian, joka  vielä muutama kuukausi sitten olisi saanut aikaan huomattavasti suurempia ja vakavampia oireita. Tuntuu hyvältä olla vahvempi. Törmäsin myös varsin osuvaan tulkintaan tästä päivästä, joka päättyi näin: "...Olet ehkä unohtanut, ettei kukaan ulkopuolinen voi päättää sinun elämästäsi. Vapauta siis itsesi." TOTTA! Meinasin taas unohtaa sen. Hyvä, että muistutit! 

Kukaan ulkopuolinen ei voi päättää minun elämästäni. Rakennan siitä itselleni hyvän. Joskus voin joutua tekemään valintoja, jotka satuttavat toisia, mutta ovat itseni kannalta välttämättömiä. Toisaalta, valitsen myös itse, tai päätän, minkä asioiden annan vaikuttaa itseeni, ja miltä suojaan itseni. Ehkä pitäisi olla entistä tarkempi, entistä herkempi itsensä suhteen, ja sivuuttaa tai toissijaistaa sellaiset asiat, jotka eivät lopulta merkitse paljoa.  Toisaalta on panostettava entistä enemmän niin asioihin joilla on merkitystä. Ehkä tämäkin liittyy edelliseen kirjoitukseeni - olla ehjä ja kokonainen, ja tehdä kaikkensa tullakseen sellaiseksi. 

Kuten vanha tyyneysrukous asian ilmaisee: "...Anna minulle tyyneys hyväksyä asiat joita en voi muuttaa, rohkeus muuttaa ne jotka voin, ja viisaus erottaa nämä kaksi toisistaan." Voisiko sitä enää viisaammin sanoa, vaikka asiayhteys poikkeaakin alkuperäisestä!