Paremman edessä

"Saagani ei kuitenkaan ole vielä valmis. On sellainen tunne, että tarvitaan tämä vuosi, eron jälkeen jo neljäs, jotta piste löytää paikallensa. Mitä se tarkoittaa, jää nähtäväksi." 1.1.2016

Kulunut vuosi ei antanut armoa, vaan haastoi armottomasti kohtamaan kaiken jäljellä olevan. Ilman hikeä ja kyyneleitä en tästä vuodesta selvinnyt, ajoittain tuntui siltä, että kävin uudelleen läpi kaiken kokemani. Ehkä niin sen pitikin mennä? Superhaastavuudestaan huolimatta vuodestä jäi hyvä maku, sattuihan sen varrelle kuitenkin monia mukavia kohtaamisia, tilanteita ja tapahtumia. Tunnelin päässä siintävä valo on ollut tavoiteltavan arvoista, vaikken sitä vielä olekaan saavuttanut. Tekemäni matka on auttanut minua eteenpäin kehityspolullani, ja toisaalta irrottautumaan joistakin ydinuskomuksistani. Kerros kerrokselta kuorittu sipuli alkaa olla viimeinkin päätepisteessään, syvällä sen ytimessä.

Numerologian taitajat uskovat ensi vuoden tuovan tullessaan onnea, aloittavan uuden syklin elämässä. Jotta uusi olisi kuitenkin vapaa tulemaan, on menneestä päästettävä kokonaan irti ja karistettava vanhan pölyt kannuksista. Olen taipuvainen kuuntelemaan astrologisia ja intuitiivisia tulkintoja ja viestejä. Yksi sellainen lupasi tulevan vuoden tuovan tullessaan seikkailuja ja elämyksiä, yllättäviä matkoja ja toteutuneita unelmia. Itsensä maadottaminen ja oman tasapainon löytäminen, kehon ja luonnollisten rytmien kuuntelu on sen mukaan kannattanut. No, niin tai näin, vuosi vaihtuu viiden tunnin kuluttua. Istuskelen itsekseni kotosalla, kuohuviiniä lasissa eikä kiire minnekään. Ihmiset ja hulina eivät tänään kutsuneet puoleensa niin paljon kuin kotisohva ja Suomi 100 -juhlallisuudet televisiossa. Armollinen keski-ikä, kun ei enää tarvitse vaan voi, jos siltä tuntuu.

Hyvillä mielin ja toiveikkaana käännän nyt katseeni uuteen, alkavaan vuoteen. Tiedän sen olevan valoisa ja jollakin tavoin kutkuttava. Vuoden päästä tähän aikaan olen viisaampi ja osaan kertoa tarkemmin, mistä siinä oikein olikaan kysymys. Sitä odotellessa toivotan teille kaikille blogini lukijoille mitä parhainta alkavaa vuotta 2017. Tuokoot se tullessaan elämääsi ilon, valon ja onnen pisaroita! <3

"Nyt on tähdet kohdallaan, ehkä viimeistä kertaaa. Nyt on tähdet kohdallaan, miten pitäisin ne paikoillaan, paikoillaan? Kaikki tulee muuttumaan, muuttuko se parempaan? Turha puristaa mailaa, nostan kädet ilmaan, kädet ilmaan. Kaikki tulee muuttumaan, muuttuko se parempaan? Turha puristaa mailaa, nostan kädet ilmaan, kädet ilmaan." Roope Salminen, Tähdet kohdallaan

Ajasta seuraavaan

Oli pakko riuhtaista itsensä irti, päästää vapaaksi ja toivoa, että ankkurini kestävät jälleen. Ja mikseivät kestäisi, olihan vastassa tuttu hahmo vuosien takaa, se, johon joskus rakastuin ja jonka kanssa elämäni jaoin. Koville se kuitenkin otti, niin koville, että kuten silloin vajaa neljä vuotta sitten, niin nytkin, urtikaria valtasi kaulanalueeni yöunien aikaan. Heräsin aamulla punoitukseen ja kutinaan. Stressi oli päässyt valloilleen ja kroppani osoitti sen hyvin selkeästi: Olisi korkein aika keskittyä itseen, rakastaa ensisijaisesti itseä, ei kaikkia muita.

Kuten olen näiden vuosien aikana oppinut, vastuuta ei koskaan voi sysätä toiselle, vaan vastuu siitä, mitä teen, olen tai ajattelen ja siitä, mitä se aiheuttaa tai mihin se johtaa, kuuluu vain minulle. En voi syyttää reaktioistani toista, vaikka hän kaikkensa tekisikin minut pois tolaltani saadakseen. Ja niin hän yritti. Toimi omasta mielestään parhaaksi katsomallaan tavalla, niissä olosuhteissa, mitkä nyt olivat läsnä. Se, miksi minä reagoin, kuten reagoin on se, mikä pistää miettimään. Miksi pelkään lasteni puolesta, miksi epäilen hänen kykyään harkita tekojensa seurakset lasten kannalta, miksen luota siihen, että valintansa ovat oikeita vaikkeivat minua miellytäkään? Mistä kumpuaa tuo loputon pelko, omasta epävarmuudestako? Kateudesta? Yksinäisyydestä? Tunteita, joita arkitajuntani ei tunnista, paitsi ehkä tuon epävarmuuden; vai miksi edelleen olen yksin, kun muut ympärillään löytävät etsimänsä. Enkö sittenkään uskalla heittäytyä elämän vietäväksi, vaan roikun epätoivoisesti elämäni ankkureissa, vaikka ne kuormittaisivat minut lopulta henkihieveriin. 

Tunnen olevani jälleen jonkin kääntöpiirin äärellä. Olen muuttunut tai muuttumassa, mutta millaiseksi. Olen päästänyt irti useista kuormittavista ihmissuhteista tänä syksynä, sellaisista, jotka eivät oikeasti ole kiinnostuneita minusta, vaan käyttävät minua oman olonsa tulkkina, kanavoinnin väylänä, välineenä, jota voi hyödyntää omien tarkoitusperiensä toteuttamiseen. Ja minä olen sen sallinut. Vaan en enää. Olen luopunut, josko seuraavaksi saisin taas jotakin? Ainakin tilaa alkaisi olla uudelle, kun vanhasta on jäljellä enää rippeet, niin paljon olen kerroksia päältäni kuorinut, niin aidon itseni varaan nyt jättäytynyt. Se sitten kantaa sinne, minne se kantaa tuoden tullessaan sen, mitä se tuo. Surullista, mutta samaan aikaan myös kovin toiveikkuutta ja uteliaisuutta herättävää, josko elämä viimeinkin avaisi uuden oven ja mahdollisuudet sen takana, tämä polku alkaa olla loppuun kuljettu.

Kalkkiviivoilla

Viime vuonna tähän aikaan olin täynnä toiveikkuutta. Vaikeudet oli selätetty, uutta vuotta odotettiin hymy huulilla ja pisaroita vatsan pohjassa: vuoden vaihteen laseja kilistellessä todettiin pahan selän taittuneen - tästä alkaisi loppuelämän parhaat päivät. Toisin kuitenkin kävi, ja heti alkuvuodesta oli selvää, että ei tämä jatkuisi - unelmaa ei kyettäisi elämään todeksi.

Nyt vuotta myöhemmin olen kuiviin imetty ja tyhjä. Tulevaisuus siintää jossakin horisontin tavoittamattomissa. Oma elämä on täynnä kysymysmerkkejä, ja suorittaminen vie eteenpäin vain hetki kerrallaan. Olen kykenemätön suunnittelemaan elämääni huomista pidemmälle, minä, joka olen aina tiennyt ainakin suuntaa-antavasti, mihin tarttua seuraavaksi, mihin suunnata ja miksi. 

Toisaalta se optimisti minussa nostaa aina ajoittain päätään... Tämähän on mahdollisuus tehdä toisin, muuttaa suuntaa, löytää jotakin uutta. Ehkä tämän kaiken tarkoituksena onkin opettaa minulle jotakin elämästä, kyvystä heittäytyä, olla kontrolloimatta, unohtaa järjen ääni ja tehdä asioita jollakin muulla perusteella. No, pitkästä koulusta taitaa olla kyse - niin hitaasti kykenen muuttumaan, näemmä. Joitakin asioita olen kuitenkin jo aloittanut - olemalla hivenen itsekkäämpi, kuuntelemalla omia tarpeitani ja miellyttämällä muita vähän vähemmän. Lähtisikö se siitä?

Yhtä kaikki, lomasta on vaikea nauttia juuri nyt. Aikaa on liikaa ja tekemistä liian vähän. Kirjastosta lainatut kirjat eivät houkuttelekaan, pohkeet vaikertavat edellisen lenkin jäljiltä eikä kipu kannusta juoksemaan, ulkoilu ei huvita ja sisällä olo kyllästyttää, rahatilanne ei salli shoppailua (joka auttaa muuten aina!) - olen siis kaksin ajatusteni kanssa. Kurjia tunteita ei pääse karkuun, vaikka välillä haluaisinkin. Silti katson huomenna vaihtuvaan vuoteen toiveikkaana, jälleen kerran, josko se toisi jotain hyvää tullessaan? 

JK: Niin siis elättelen toiveita jostain sellaisesta omasta, henkilökohtaisesta kivasta tai ihanasta - toki moni asia on hyvin ja tämä vuodatussiivu on vain yksi osa kokonaisuutta... Ymmärrän, ymmärrän ja tiedän sen... En vai halua kuormittaa ystäviä ja läheisiä ihan kaikella tunnemyrskyllä, he ovat jo muutenkin hoitaneet asiansa enemmän kuin kiitettävästi.