Mielen mieletön mieli

Sinkkunainen taitaa olla varsin monimutkainen yksilö, siltä ainakin itsestäni tuntuu, kun peiliin suunnittelen katsovani. En siis katso, mutta pitäisi varmasti. On se nimittäin tuo pään sisään ahdettu, suuriegoinen mieli jotenkin vallan hallitsematon. Ai mistäkö on kysymys? No, kerron.

Tapasin tuon miehen, muista hänet erottaakseni kutsuttakoon nyt vaikka Ruusuiseksi, odotetun kolmannen kerran. Istuimme iltaa, laitoimme ruokaa, joimme muutaman lasin viiniä ja päädyimme viettämään myös yön yhdessä, kuten nauttimaan myös seuraavan aamun aamiaisen toistemme seurassa. Yhdessäolo oli mukavaa, helppoa ja tilkitsi niitä repeämiä minussa, joita vielä oli jäljellä jostakin menneestä. Hän piti lähellään, otti syleilyynsä kiirehtimättä ja oli hellä. Hän puhui edelleen kauniisti, osoitti älykkyyttänsä ja herrasmiesmäisyyttänsä kaiken aikaa ja monessa kohti, ja mikä parasta, kiitti jälkikäteen yhteisestä ajasta. Hän ei myös lopettanut yhteydenpitoa, vaikka aikaisempien puheittensa mukaisesti piti keskustelun tason asiallisena, vailla suurempia tunteiden osoituksia. Omalta osaltaan. Minä sen sijaan leijuin ja iloitsin siitä, että olin onnistunut viimeinkin tapaamaan miehen, jonka voi tavata useammin kuin kerran.

Tähän saakka siis kaikki hyvin.

Sitten peliin astui mukaan tuo pelätty musta hevonen, jota en olisi halunnut taas tavata. Oma mieletön mieleni, joka ryhtyi rakentelemaan salaliittoteoriaa tuon kaiken kaatamiseksi. Se kyseenalaisti Ruusuisen motiivit, epäili sanojansa ja tekojansa, syytti pelaamisesta ja vaati vetäytymistä. Se ilmestyi kuvioon myöhään illalla, eikä päästänyt otteestaan edes kiireisen työpäivän päätteeksi. Se kaivoi jo voitonlippua takataskustaan sen merkiksi, että jälleen kerran olisi löytymässä syy, miksi ei sittenkään. Nyt taistelen itseäni vastaan, pitääkseni sormeni kaukana puhelimen näppäimistä, välttääkseni kuoliniskua tälle lupaavalle alulle. Kyllä voi olla vaikeaa uskaltaa heittäytyä, luottaa sinisilmäisesti ja alati epäilemättä, uskoa siihen, mitä toinen sanoo, tekee tai on. Jostain syystä mieli ottaa aina tahtomansa ja saa minut lopulta juoksemaan karkuun ja jättämään toisen ihmetyksensä seuraan. Jos se suinkin on mahdollista, tilaan Universumilta rutkasti rohkeutta, malttia ja levollisuutta katsoa eteenpäin vailla pelkoa siitä, mitä lopulta käy.

Matalapaineinen lauantai

Olen tänään ihan äärettömän kyllästynyt omaan elämääni. Olen kyllästynyt olemaan jatkuvassa liikkeessä, matkalla jonnekin, keskeneräisenä ja valmiina muuttumaan. Olen myös kyllästynyt keskusteluun itseni kanssa, kykyyn kuunnella intuitiotani ja luottaa sen ohjaukseen. Ojasta allikkoon, mutta joskus tekisi mieli palata siihen vanhaan, kun joku muu kuin sisäinen ääni ohjasi elämääni. Ei, en olisi onnellinen enkä tahtoisi sitä takaisin, mutta saat varmasti kiinni tästä ajatuksesta.

Valitsin erotessani selviytymisen tien. En siinä vaiheessa tiennyt, että mitä kaikkea se tarkoittaa, mutta ymmärsin, että muutos minussa olisi välttämätön. En ollut onnellinen ja halusin löytää se olotilan uudelleen. En kadu hetkeäkään, olen siis pohjimmiltani onnellinen, tai oikeastaan hyvin onnellinen. Mutta kyllästynyt. Niin äärettömän kyllästynyt.

Sain eilen yhteydenoton 32-vuotiaalta nuorukaiselta. Komea kuin mikä, upea treenattu vartalo ja sellaiset luotettavat, sielukkaat vilkkusilmät. Hän olisi tahtonut tavata. Lupasi ajella tänään luokseni. Houkutteleva tarjous, mutta... Taisin joskus aiemminkin kysyä, että mihin miehistä katoaa tuo itsevarmuus, puoleensavetävä, testosteronia uhkuva päättäväisyys ja tahto, johtajauroksen olemus, käsivarret, joiden syleilyyn voisi nainen vajota luottavaisin mielin, kun he täyttävät neljäkymmentä, eroavat ja jäävät itseksensä? Mikä musertaa nelikymppiset tai vähän sen päälle olevat miehet - me naisetko? Niin, me naiset, tai minä ainakin. Enkä tahdo olla sellainen enää, henkisesti supervahva, itsenäinen, pärjäävä, päättäväinen, ja jopa etäinen paikoitellen. Ei, haluan olla nainen, ottaa vastaan miehen ihailua, rakastaa, tulla vastaan, antautua ja olla läsnä. En halua enää olla niin vahva nainen. Tai ehkä haluankin olla vielä vahvempi, niin vahva, että voin olla heikko, säyseä, vähemmän tahtova ja kiltti.

Kyllästyttää sellaiset viikonloppuaamut, kun kaikki on mahdollista ja valinnat ovat vain itsestä kiinni. Kyllästyttää itsekseen puhelu tai ajattelu, tunteidensa tulkitseminen ja ymmärryksen etsiminen siihen, että mitä vielä pitäisi tehdä, jotta olisi enemmän valmis tai jossakin toisessa kohdassa. Ja jos elämäni oppiläksyistä toinen on sen muutoksen hyväksyminen, niin mistä silloin puhutaan, siitäkö, mitä minussa täytyy vielä tapahtua vai siitä, että  on vielä oivallettava tai ymmärrettävä jotakin, ennenkuin olen valmis uuteen ihmissuhteeseen? Mistä lähden sitä kaikkea kaivamaan esiin, kun mikään ei nappaa juuri nyt. (Tiedän, on odotettava sopivaa hetkeä. Pah! Mutta kun en tahdo.)

Eräs ystäväni naurahti tällä viikolla, että "niin, kun tuon tien olet valinnut, ei sieltä ole enää paluuta." Tarkoittaako se, että on vaan uskallettava mennä eteenpäin, tietämättä mihin se lopulta johtaa, luottaen kuitenkin siihen, että se mikä kulloinkin on, on hyvä?

Kahden minän armoilla

Kuten juuri taisin sanoa, edelleen huomaan kompastuvani niihin haamuihin, joista kuvittelin jo päässeeni eroon. Edelleen vaatehuoneeni uumenista löytyy sinne piilotettuja laatikoita selvitettäväksi. Joskus hämmästyn jo itsekin.

Tänään huomasin potevani jotakin sellaista tunnetta, mikä muodostui samoista elementeistä kuin esimerkiksi katkeruus, viha tai mustasukkaisuus. Niistä ei kuitenkaan ollut kyse. Kyse oli lapsen joulunajan koulutapahtumasta, jonne lasten isä kertoi tulevansa nyxänsä kanssa. Luvassa olisi siis ilta, jossa exä istuisi sulassa sovussa nyxänsä ja exänsä kanssa ihastelemassa lastensa osaamista. Miten vastenmieliseltä tuo ajatus taas hetken aikaa tuntuikaan. Minun lapseni. Minun, ei hänen. Siis exän nyxän. Mitä ihmettä hän tunkeutuu minun elämääni exäni kautta, niiden asioiden äärelle, jotka ovat minun. Ja lasten isän.

Ja täsmälleen samaan aikaan se toinen minussa kolkutti olkapäälleni muistuttaen, että eihän minulla ole tuota naista kohtaan oikeastaan ensimmäistäkään negatiivista tunnetta, eihän hän ollut syypäänä eroomme. Hän vain löysi miehen, joka sattui vielä silloin olemaan muodollisesti naimisissa kanssani, aiheuttamatta kuitenkaan sitä tapahtumien ketjua, mikä tuohon kohtaamiseen nähden oli joka tapauksessa oleva väistämätöntä.

Kummallinen on ihmisen mieli. Eronneen naisen mieli vielä kummallisempi. Puhumattakaan äidistä, joka yhtä aikaa haluaa omistaa omansa ja antaa heidän lentää vapaasti. Eihän muut turvalliset aikuiset haitaksi heille olisi. Sen tiesin ja silti jostain syvältä mieleni uumenista osa minusta valmistautui hyökkämään, puolustautumaan, taistelemaan, pitämään omistaan kiinni. No, onneksi pahin tilanne laantui ilman sen suurempia välikohtauksia, pian heti jo tunnevyöryn alkamisen jälkeen. Ja loputkin siitä on taltutettavissa ilman verisiä yhteenottoja. Tiedän hänen kohtelevan lapsiani rakastavasti ja aikuisena vailla tarvetta ryhtyä äitipuoleksi. Tiedän, että lapseni pitävät hänestä. Ja miksi eivät saisi pitääkin, jakaahan hän elämänsä ja arkensa jo pitkälti heidän isänsä kanssa. Sellaista uusperhearkea. Ehkäpä se tunne todella juontaa juurensa minusta, jostakin siivoamattomasta pääni sisällä.

"Tarvitset voimaa vain silloin, kun teet jotain vahingollista. Muulloin rakkaus riittää saamaan asiat valmiiksi." Niin. Voisiko sitä paremmin enää sanoa. Eikä niitä laatikoitakaan tarvitse enää pohjia myöten purkaa, pintavilkaisu usein jo osoittaa sen sisällön tarpeellisuuden. Yleensä sen tarpeettomuuden.