Ajasta seuraavaan

Oli pakko riuhtaista itsensä irti, päästää vapaaksi ja toivoa, että ankkurini kestävät jälleen. Ja mikseivät kestäisi, olihan vastassa tuttu hahmo vuosien takaa, se, johon joskus rakastuin ja jonka kanssa elämäni jaoin. Koville se kuitenkin otti, niin koville, että kuten silloin vajaa neljä vuotta sitten, niin nytkin, urtikaria valtasi kaulanalueeni yöunien aikaan. Heräsin aamulla punoitukseen ja kutinaan. Stressi oli päässyt valloilleen ja kroppani osoitti sen hyvin selkeästi: Olisi korkein aika keskittyä itseen, rakastaa ensisijaisesti itseä, ei kaikkia muita.

Kuten olen näiden vuosien aikana oppinut, vastuuta ei koskaan voi sysätä toiselle, vaan vastuu siitä, mitä teen, olen tai ajattelen ja siitä, mitä se aiheuttaa tai mihin se johtaa, kuuluu vain minulle. En voi syyttää reaktioistani toista, vaikka hän kaikkensa tekisikin minut pois tolaltani saadakseen. Ja niin hän yritti. Toimi omasta mielestään parhaaksi katsomallaan tavalla, niissä olosuhteissa, mitkä nyt olivat läsnä. Se, miksi minä reagoin, kuten reagoin on se, mikä pistää miettimään. Miksi pelkään lasteni puolesta, miksi epäilen hänen kykyään harkita tekojensa seurakset lasten kannalta, miksen luota siihen, että valintansa ovat oikeita vaikkeivat minua miellytäkään? Mistä kumpuaa tuo loputon pelko, omasta epävarmuudestako? Kateudesta? Yksinäisyydestä? Tunteita, joita arkitajuntani ei tunnista, paitsi ehkä tuon epävarmuuden; vai miksi edelleen olen yksin, kun muut ympärillään löytävät etsimänsä. Enkö sittenkään uskalla heittäytyä elämän vietäväksi, vaan roikun epätoivoisesti elämäni ankkureissa, vaikka ne kuormittaisivat minut lopulta henkihieveriin. 

Tunnen olevani jälleen jonkin kääntöpiirin äärellä. Olen muuttunut tai muuttumassa, mutta millaiseksi. Olen päästänyt irti useista kuormittavista ihmissuhteista tänä syksynä, sellaisista, jotka eivät oikeasti ole kiinnostuneita minusta, vaan käyttävät minua oman olonsa tulkkina, kanavoinnin väylänä, välineenä, jota voi hyödyntää omien tarkoitusperiensä toteuttamiseen. Ja minä olen sen sallinut. Vaan en enää. Olen luopunut, josko seuraavaksi saisin taas jotakin? Ainakin tilaa alkaisi olla uudelle, kun vanhasta on jäljellä enää rippeet, niin paljon olen kerroksia päältäni kuorinut, niin aidon itseni varaan nyt jättäytynyt. Se sitten kantaa sinne, minne se kantaa tuoden tullessaan sen, mitä se tuo. Surullista, mutta samaan aikaan myös kovin toiveikkuutta ja uteliaisuutta herättävää, josko elämä viimeinkin avaisi uuden oven ja mahdollisuudet sen takana, tämä polku alkaa olla loppuun kuljettu.

Kääntyvä tuuli

Vitutus yllättää joka kerta. Sitä tunnetilaa ei muilla käsitteillä voi ilmaista. Vitutus on vitutus. Piste. Ja sitä se on nyt.

Hyvä ja tiivis päivä käänsi tuulen suunnan odottamatta ja yllättäen. Tarkoituksenani oli vain kysäistä muutamasta esiin tulleesta, lapsiin liittyvästä asiasta, joista kuulin kiertoteitä pitkin, en suoraan lapsilta tai heidän isältään. Koska en saanut kysymykseeni täsmällistä vastausta, ja koska olin itse jo väsynyt, tilanne eskaloitui odottamattomalla tavalla.

Tai ei ehkä sittenkään. Tapani kysyä joitakin tiettyjä asioita on ilmeisesti väärä, sillä olen poikkeuksesta onnistunut ärsyttämään kyselylläni X-miestäni sekä ennen että jälkeen eron. Ongelmaksi tilanne muodostuu, kun ärsytys tarttuu, nousee mittaansa ja keskustelu siirtyy asiasta toiseen, siihen, mistä ei oikeastaan ollut edes kyse. Niin kävi tänäänkin. Ne muutamat arkitodellisuudesta eristetyt ja siltä suojatut puheenaiheet nousivat jälleen keskustelumme kärkeen, mikä johti väistämättä ensin ilmiriitaan, sen jälkeen molemminpuolisiin asiattomuuksiin ja lopulta vielä näennäiseen rauhaan ja sovintoon. Tuttu tarinan kaari jo kahdenkymmenen vuoden takaa. Vie paljon energiaa, ei johda edes tyydyttäviin lopputuloksiin ja saa aikaan paljon pahaa mieltä. Ikävän tästä kaikesta tekee kuitenkin se, että tunnetila tahtoo jäädä päälle, vaikka siitä tietoisesti pyrkiikin eroon. Näin nukkumaanmenon aikaan se ei suinkaan ole se odotetuin taso, jonne haluaa päästä hetkeä ennen unen tuloa.

Raha on keskustelunaiheista se viheliäin. Ero on järjettömän kallis ratkaisu, ja joissain tapauksissa sen synnyttämän ahdingon sietäminen ja hallinta on toiselle vaikeampaa kuin sille toiselle. Eron jälkeinen talouden sopeuttamisen aika tuntuu ikuisuudelta, etenkin, kun kohennusta siihen ei ole odotettavissa. Arki rakentuu rahan vuoksi ja sen osalta sarjasta valintoja ja tiukempia valintoja, nykyään vain harvoin itsestäänselvyyksistä. Sitä vastaan voi yrittää taistella tai sen kanssa voi yrittää tulla toimeen. Itse olen valinnut tuon jälkimmäisen vaihtoehdon, ja kykenen sen vuoksi säilyttämään siihen liittyvissä keskusteluissa malttini varsin hyvin. Siitä toisesta en ole ihan samaa mieltä sen enempää hänen tilannettaan perkaamatta.

On siis tympeää, että seesteinen ja hyvä olo muuttuu äkillisesti joksikin ihan muuksi, mikä heilauttaa pientä siivua minusta hetkellisesti. Huomenna asiat ovat taas paremmin. Siihen on uskominen. Lienee syytä olla kiitollinen taas tästäkin päivästä, aika pienillä tappioilla siitä selvittiin, sittenkin.