Muutosten tuulia

Melkein itketti tänään kaikki se, mitä lähipiirissä, ystävien ja tuttavien joukossa käydään läpi parasta aikaa. Heitä on monia, jotka joutuvat katsomaan peiliin, aloittamaan alusta, keräämään itsensä palasia milloin mistäkin. On eroja, väsymystä, pettymyksiä, sairastumisia, väkivaltaa ja pahoinvointia jos jonkinlaista. Näitä ihmiselämän varjopuolia näyttää tässä ajassa yhdistävän yksi asia; niiden potijoina ovat naiset. Sellaiset naiset, jotka ovat tehneet parhaansa, jopa kaikkensa, antaneet paljon, jopa liikaa, pyrkineet pärjäämään ja menestymään elämässä, kunnes elämän realiteetit pistävät kaiken uusiksi, arvojärjestyksen ensimmäisenä.

Tässä ajassa on jotakin todella merkittävää, vahvoja energioita, järisyttävää rytinää ja isoja muutoksia sekä pienen ihmisen että suuren maailman tasolla. Se pistää miettimään, mistä tässä lopulta on kyse. Olen käynyt yhden pitkän keskustelun erään ihmisen kanssa aiheesta, jo joitakin aikoja sitten. En muista keskustelun sisältöjä enää sen tarkemmin, mutta muistan, miten jotakin liikahti korvieni välissä. Hän mainitsi jotakin naisten roolin tai aseman ja naiseuden muutoksesta sekä arvojen universaalista muutoksesta. Nyt tuo keskustelu näyttäisi realisoituvan käymieni keskustelujen muodossa lukemattomien eri ihmisten kanssa, päivästä, viikosta ja kuukaudesta toiseen. Lähes jokainen pidempään keskusteluun kanssani kiinnittynyt näyttäisi puhuvan tuota samaa kieltä, muutoksesta henkilökohtaisella tasolla. Enkä tarkoita nyt mitään ihan pientä muutosta, vaan hyvin merkittäviä, ihmisen elämässä käänteentekeviä muutoksia. Sellaisia, mikä ensin pysähdyttää, romahduttaa ja lamaannuttaa, saa tulemaan hulluksi, pelkäämään, itkemään, katoamaan pimeyteen. Puhun myös sellaisista muutoksista, jotka saavat alkunsa tuosta epätoivosta, kuin ristiriitaisten ajatusten synteesistä, mikä lopulta johtaa muutokseen. Niissä muutosten tuulissa rakenteet ratkeilevat, ja jokin uusi puskee voimalla pintaan, vahvempana kuin koskaan ennen. Sellaisia naisia elämääni mahtuu monta, mutta mistä he sen sisäisen voimansa ammentavat?

Itse uskon tahtoon, määrätietoisuuteen ja irtipäästämisen voimaan. Uskon vapauteen, itsenäisyyteen ja yhdessä muodostettuun vahvuuteen. Uskon naisiin ja miehiin, heihin, jotka ovat valinneet kahdesta selviytymisen, kasvamisen ja uudistumisen reitin. Sellaiseen minä uskon. Aika näyttää, mihin se riitti ja kuinka pitkälle tai syvälle sen turvin päästiin.

Lämmin ja rakastava maanantaiajatus täältä sohvan pohjalta.

Valoa pimeydessä

Lasillinen punaviinia pehmentää ajatusta sopivasti. Huonosti nukutun yön ja riittävästi touhutun sunnuntaipäivän jälkeen annoin itselleni luvan istahtaa alas ja vajota ajatuksiini, joita ei oikeastaan edes ole. On vain tunne (miksi ihmisen pitääkin tuntea niin mahdottoman paljon?!?), mikä on, kasvaa, muuttaa muotoaan, mutta on.

Sytytin kynttilän syys- ja talvi-iltojeni tapaan, tänään myös ensimmäisen adventin kunniaksi. Liian väsyneenä pintaan nousee melankolinen minä. Lähestyvä jouluaika saa herkistymään: Miten mukavaa olisikaan jakaa näitä hetkiä oman ihmisen kanssa, käpertyä kainaloon ja ottaa vastaan hellyyttä, toisen kosketusta ja läsnäoloa. Miten paljosta sitä jääkään paitsi, kun niin ei ole. Voiko sitä sittenkään olla kokonainen ilman toista? Joskus epäilen jo omiakin ajatuksiani ja käsityksiäni elämästä. Mitä, jos asiat eivät olekaan siten, kuin niiden kuvittelen olevan?

Sydän tuntuu hetkellisesti tyhjältä. Olen viime aikoina antanut itsestäni paljon toisille. Yritin ladata sydäntäni tänä iltana, mutta vain hädin tuskin siinä onnistuen. Juuri nyt tarvitsisin vähän enemmän, joltakin toiselta, en vain itse synnyttäen. Tiedän tilanteen näyttävän taas paremmalta huomenaamulla, mutta jonkinlainen vissiperä tuossa toisinaan esiin nousevassa tunteessa on. Sittenkin. Ehkä.

Tinder kilahtaa viestin merkiksi. Valonpilkahdus pimeässä? Valoa pimeyksien reunoilla.

Rakkaudesta

Omituinen ajatus herätti minut sunnuntaiaamuun. Näin unta entisestä miehestäni ja avatessani silmät, päässäni kaikui kysymys, rakastanko enää koskaan ketään?

Jäin pohtimaan rakkautta... Miten vaikeaa siitä onkaan kirjoittaa. Ei siksi, ettäkö rakkaus itsessään olisi jotenkin vaikeaa minulle, vaan siksi, että kyse on lopulta niin järjettömän suuresta asiasta, että sen pilkkominen muutamaan riviin olisi suoranaista väkivaltaa.

Käsitykseni rakkaudesta on muuttunut avioliiton jäljiltä. On totta, etten kykene enää rakastamaan sillä tavoin, kuin entistä miestäni rakastin, sillä se ei ollut aitoa rakkautta. Jos olisin rakastanut oikeasti, en olisi vaatinut häntä muuttumaan, luopumaan, olemaan toisenlainen. En rakastanut häntä sellaisena kuin hän oli. Se, mitä välillämme oli joskus alkuaikoina, muuttui ja vääristyi molemminpuolisten odotusten ja vaatimusten myötä sellaiseen muotoon, mikä ei enää ollut rakkautta vaan ennemminkin tapa ja tottumus, väline suorittaa elämää. Ajatus kirpaisee vieläkin. Miten siinä niin pääsi käymään? Miksi en rakastanut häntä sellaisena kuin hän oli?

En voinut hyvin tai rakastanut häntä, koska kaikessa hyvyydessään hän ei ollut sellainen mies, jonka  kanssa halusin elämäni jakaa, jonka kanssa minun olisi ollut hyvä olla. Ei ollut, ja silti en osannut siitä luopua. Ja se, jos mikä oli väärin meitä molempia kohtaan.

Nyt, tällä hetkellä siis, rakastan monia ihmisiä tässä maailmassa; lapsiani, läheisiäni, ystäviäni, jopa entistä miestäni ja hänen uutta puolisoaan sekä joitakin satunnaisia ohikulkijoita. Se rakkaus riittää minulle ja saa voimaan hyvin. Heidän en odota muuttuvan tai olevan toisenlaisia, hyväksyn heidät itsenään. Miksi heidän edes pitäisi muuttua toteuttamaan jotakin minussa elävää tahtoa, tehdäkseen jotenkin minusta täydemmän? Ei minkään vuoksi. Miksi siis odotin sitä entiseltä mieheltäni?

Mooji, eräs suuri ajattelija, kirjoittaa, että rakkaus on elämää ja elämä on rakkautta. Tämän ajatuksen oivaltaminen on vähitellen johdattanut myös minut sen ymmärryksen äärelle, että rakkautta ei pidä etsiä, sillä se on jo meissä, minussa, kaikkialla. Tunnen niin. Siitä lähtökohdasta käsin onkin mielenkiintoista seurata, millainen mies onnistuu ujuttautumaan rakkauteni sisäpiiriin siten, että en aktivoidu samankaltaiseen toimintaan kuin menneinä vuosina. Ehkäpä sen sitten tietää, kun niin tapahtuu.

Rakkautta, kutinaa vatsan pohjassa, teidän kaikkien päivään! <3

Kahden minän armoilla

Kuten juuri taisin sanoa, edelleen huomaan kompastuvani niihin haamuihin, joista kuvittelin jo päässeeni eroon. Edelleen vaatehuoneeni uumenista löytyy sinne piilotettuja laatikoita selvitettäväksi. Joskus hämmästyn jo itsekin.

Tänään huomasin potevani jotakin sellaista tunnetta, mikä muodostui samoista elementeistä kuin esimerkiksi katkeruus, viha tai mustasukkaisuus. Niistä ei kuitenkaan ollut kyse. Kyse oli lapsen joulunajan koulutapahtumasta, jonne lasten isä kertoi tulevansa nyxänsä kanssa. Luvassa olisi siis ilta, jossa exä istuisi sulassa sovussa nyxänsä ja exänsä kanssa ihastelemassa lastensa osaamista. Miten vastenmieliseltä tuo ajatus taas hetken aikaa tuntuikaan. Minun lapseni. Minun, ei hänen. Siis exän nyxän. Mitä ihmettä hän tunkeutuu minun elämääni exäni kautta, niiden asioiden äärelle, jotka ovat minun. Ja lasten isän.

Ja täsmälleen samaan aikaan se toinen minussa kolkutti olkapäälleni muistuttaen, että eihän minulla ole tuota naista kohtaan oikeastaan ensimmäistäkään negatiivista tunnetta, eihän hän ollut syypäänä eroomme. Hän vain löysi miehen, joka sattui vielä silloin olemaan muodollisesti naimisissa kanssani, aiheuttamatta kuitenkaan sitä tapahtumien ketjua, mikä tuohon kohtaamiseen nähden oli joka tapauksessa oleva väistämätöntä.

Kummallinen on ihmisen mieli. Eronneen naisen mieli vielä kummallisempi. Puhumattakaan äidistä, joka yhtä aikaa haluaa omistaa omansa ja antaa heidän lentää vapaasti. Eihän muut turvalliset aikuiset haitaksi heille olisi. Sen tiesin ja silti jostain syvältä mieleni uumenista osa minusta valmistautui hyökkämään, puolustautumaan, taistelemaan, pitämään omistaan kiinni. No, onneksi pahin tilanne laantui ilman sen suurempia välikohtauksia, pian heti jo tunnevyöryn alkamisen jälkeen. Ja loputkin siitä on taltutettavissa ilman verisiä yhteenottoja. Tiedän hänen kohtelevan lapsiani rakastavasti ja aikuisena vailla tarvetta ryhtyä äitipuoleksi. Tiedän, että lapseni pitävät hänestä. Ja miksi eivät saisi pitääkin, jakaahan hän elämänsä ja arkensa jo pitkälti heidän isänsä kanssa. Sellaista uusperhearkea. Ehkäpä se tunne todella juontaa juurensa minusta, jostakin siivoamattomasta pääni sisällä.

"Tarvitset voimaa vain silloin, kun teet jotain vahingollista. Muulloin rakkaus riittää saamaan asiat valmiiksi." Niin. Voisiko sitä paremmin enää sanoa. Eikä niitä laatikoitakaan tarvitse enää pohjia myöten purkaa, pintavilkaisu usein jo osoittaa sen sisällön tarpeellisuuden. Yleensä sen tarpeettomuuden.

He, jotka jäivät tai lähtivät

Viime päivinä olen pohtinut eroja erityisesti naisten näkökulmasta, sitä, miksi joku eroaa ja miksi joku onnistuu kuromaan umpeen parisuhteessa olevan valtaisan kuilun, johon joku toinen putoaa. Yhä useampi meistä joutuu käymään lävitse tuon myllyn, pohtimaan, millaisista palikoista parisuhde on rakennettu, ja onko se tehty kestämään, onko sen määräpäivä kauempana kuin 20 vuotta sen alusta.

Osalle meistä ero on mahdollisuus, joillekin jotakin muuta. Omien kokemusteni perusteella meidät eronneet voi karkeasti luokitella (ainakin) kolmeen eri ihmistyyppiin.

1. Ne, jotka jäivät ja katkeroituivat
Tämän ihmisjoukon edustajia ei mahdu tämänhetkiseen elämääni, tai ainakaan välittömään lähipiiriini. Joitakin kokemuksia tunnen, he ovat niitä, jotka vihasivat, jättivät antamatta anteeksi ja jotka eivät koskaan hyväksyneet eteensä tullutta tilannetta. He eivät jatkaneet elämäänsä eron jälkeen. Muuta en heistä osaa sanoa, se mitä luulen tietäväni, on pelkkää arvailua.

2. Ne, jotka jatkoivat jo ennen kuin edellinen päättyi
Seurailtuani ympärillä tapahtuvia eroja, niiden syitä ja  seurauksia, huomaan, että tähän joukkoon lukeutuu huomattava määrä miehiä. Niitä, jotka jättivät entisen elämän taakseen ja löysivät, jo ennen viimeistä leimaa paperissa, uuden sulostuttajan oloansa  kirkastamaan. Usein kolmikymppisen entisen nelikymppisen sijaan. Sellaisen, joka ei näyttänyt kotiäidiltä, elämän kyllästyttämältä, väsyneeltä ja vähän liikaa pyöristyneeltä. Sellaisen, jonka kanssa oli taas ihana kulkea käsi kädessä, hullutella teini-vuosien tapaan, tehdä sellaista, mihin vanhan parisuhteen entinen rouva ei enää kyennyt. Näitä tämän tyypin edustajia, lähinnä miehiä minun tuttavapiirissäni, on useampia. He ovat niitä, jotka tallentavat Facebookin virtaan yhteisselfieitä, kuvia romanttisista hetkistä ja kadonneen rakkauden löytymisestä. Oikeasti on ihanaa, että ihmiset tulevat onnellisiksi, vaikka sitten uudessa suhteessaan, mutta muuttuivatko he koskaan, oppivatko he mitään menneestä, ja olisiko pitänyt? Entä mitä jos eivät oppineet?

3. He, jotka jäivät tai lähtivät, ottivat tilaa ja aikaa, löysivät itsensä uudelleen
Tähän joukkoon luen myös itseni, mutta en ole ainoa joukossamme. Me olimme jätettyjä tai jättäjiä, mutta meitä yhdistäviä asioita löytyy muidenkin tyyppien tapaan useampia. Koska kokemus on myös omakohtainen, riittää tästä kirjoitettavaa edelleen melko paljon.

Kun eropäätöksestä alkaa olla reilut kaksi ja puoli vuotta, ihminen on etääntynyt kokemastaan sen verran, että kykenee tarkastelemaan sitä jossakin määrin objektiivisesti. Tähän kummalliseen aikaan sitä itsensä tarkastelua näyttää taas mahtuneen. Aloitin tämän blogin kirjoittamisen keskellä elämäni kaaosta. Ikuiseksi tarkoitettu kuvittelemani parisuhde oli päättymässä ja olin tyhjän päällä vailla tulevaisuutta. Jälkikäteen ajatellen päätös pääni selvittämisestä oli ehkä yksi parhaimmista päätöksistä varsinaisen eropäätöksen jälkeen.

Voisin verrata tuota päätöstä siivouspäivään. Tarkoitan sillä sellaista siivouspäivää, kun mitta oikein täyttyy vallitsevasta kaaoksesta, ja tilanteen ratkaisee nopea kädenliike, minkä seurauksena kaikki se, mikä hetki sitten oli näennäisessä järjestyksessä, makaa nyt lattialla kekomaisessa muodossaan. Järjestyksen löytäminen pitää aloittaa alusta. On käytävä vaatehuoneen sisältö vaate kerrallaan lävitse, mitä tarvitsen ja kuinka pitkään. Jostakin sellaisesta oli myös kyse, kun eroani lähdin puimaan. Niin tiedän myös joidenkin muiden tehneen tai tekevän. En voi kuin iloita kuulumisesta heidän joukkoonsa, jotka saivat uuden mahdollisuuden.