Sytytin kynttilän syys- ja talvi-iltojeni tapaan, tänään myös ensimmäisen adventin kunniaksi. Liian väsyneenä pintaan nousee melankolinen minä. Lähestyvä jouluaika saa herkistymään: Miten mukavaa olisikaan jakaa näitä hetkiä oman ihmisen kanssa, käpertyä kainaloon ja ottaa vastaan hellyyttä, toisen kosketusta ja läsnäoloa. Miten paljosta sitä jääkään paitsi, kun niin ei ole. Voiko sitä sittenkään olla kokonainen ilman toista? Joskus epäilen jo omiakin ajatuksiani ja käsityksiäni elämästä. Mitä, jos asiat eivät olekaan siten, kuin niiden kuvittelen olevan?
Sydän tuntuu hetkellisesti tyhjältä. Olen viime aikoina antanut itsestäni paljon toisille. Yritin ladata sydäntäni tänä iltana, mutta vain hädin tuskin siinä onnistuen. Juuri nyt tarvitsisin vähän enemmän, joltakin toiselta, en vain itse synnyttäen. Tiedän tilanteen näyttävän taas paremmalta huomenaamulla, mutta jonkinlainen vissiperä tuossa toisinaan esiin nousevassa tunteessa on. Sittenkin. Ehkä.
Tinder kilahtaa viestin merkiksi. Valonpilkahdus pimeässä? Valoa pimeyksien reunoilla.
