Itsenäisen kipupiste

Juhlapäivät tekevät kipeää. Menneeseen elämääni kuuluivat juhlat ja niiden järjestäminen tai niihin osallistuminen tai juhlan löytäminen arjesta, yhdessä. Se oli ihanaa. Nyt ne ovat jääneet vähän vähemmälle. Tai oikeastaan paljon vähemmälle. Itsekseen elävää ei kutsuta samalla tavalla mukaan kuin parillista. Ymmärrän sen, toisaalta.

Pidän juhlista tai siitä tunteesta, että nostetaan malja, tehdään vähän parempaa ruokaa, istahdetaan nauttimaan tunnelmasta ja jakamaan se toisen kanssa. Siksi itsenäisyyspäivä, joulu, uusivuosi, syntymäpäivä, juhannus, lasten juhlapäivät tai onnistuminen työssä tuntuu tällä hetkellä sekavalta ja ristiriitaiselta - ei ole ketään, kenen kanssa sen jakaisi. Enkä siis tarkoita, että olisin yksin, en ole. Ympärilläni on valtava joukko rakkaita ja tärkeitä ihmisiä, mutta kaipaan sitä "omaa", läheistä, jonka kainaloon käpertyä, jota voisi katsoa silmiin ja tuntea, miten sydän pakahtuu onnesta... Sitä vaille eläminen tekee tosi kipeää, päivä päivältä kipeämpää.

Tämä upea kotimaamme juhlapäivä nosti pintaan jälleen yhden kipupisteen. Melkein jo ajattelin selviäväni joulusta, mutta nyt en enää olekaan varma. Kenen kanssa minä sen kaiken jaan? Ihminen tarvitsee mahdollisuutta jakaa omastaan, tehdä toisen kanssa, tuntea olevansa yhtä toisen kanssa. Kovasti toivon, että saisin vielä joskus mahdollisuuden siihen kaikkeen...

Kirjoitin otsikkoon itsenäinen. Olkoot se ylistys Suomelle sekä ylistys jokaiselle elämässään itsensä ehjäksi ja kokonaiseksi kokevalle ihmiselle. Eräänä päivänä minäkin kuulun siihen joukkoon, en kuitenkaan vielä, vaikka luulin niin.

Onnea Suomi! Kuussa tuulee - onhan täysikuun yö...

Eräs repivä joulukuinen maanantai

Somebody I used to know (Gotye)

Now and then I think of when we were together
Like when you said you felt so happy you could die
Told myself that you were right for me
But felt so lonely in your company
But that was love and it's an ache I still remember

You can get addicted to a certain kind of sadness
Like resignation to the end, always the end
So when we found that we could not make sense
Well you said that we would still be friends
But I'll admit that I was glad it was over

But you didn't have to cut me off
Make out like it never happened and that we were nothing
And I don't even need your love
But you treat me like a stranger and that feels so rough
No you didn't have to stoop so low
Have your friends collect your records and then change your number
I guess that I don't need that though
Now you're just somebody that I used to know

Now you're just somebody that I used to know
Now you're just somebody that I used to know

Now and then I think of all the times you screwed me over
But had me believing it was always something that I'd done
But I don't wanna live that way
Reading into every word you say
You said that you could let it go
And I wouldn't catch you hung up on somebody that you used to know

But you didn't have to cut me off
Make out like it never happened and that we were nothing
And I don't even need your love
But you treat me like a stranger and that feels so rough
And you didn't have to stoop so low
Have your friends collect your records and then change your number
I guess that I don't need that though
Now you're just somebody that I used to know

Somebody
(I used to know)
Somebody
(Now you're just somebody that I used to know)

(I used to know)
(That I used to know)
(I used to know)
Somebody

Tästä päivästä muodostui syystä tai toisesta jotenkin erityisen kivulias. Heräsin aamulla painajaiseen, joka jätti yleissävyn koko päivään. Aamu jatkui ikävällä sanailulla X:n kanssa, eikä päivä sen kummoisemmaksi muuttunut tunnelmaltaan, vaikka iltaa kohden se paranikin jonkin verran. Tänään olen kokenut oloni kovin yksinäiseksi, orvoksi, onnettomaksi ja nurkkaan heitetyksi, sellaiseksi pieneksi, joka huutaa silmät kyynelissä, että minäkin olen jonkin arvoinen. 

Vaikka avioliittoni olikin hyvä lähes koko sen ajan, minkä se kesti, sisältyi siihen yksi sellainen piirre, joka kivuliaisuudessaan nousi tänään pintaan. Olin X:n mukaan hyvin usein väärässä tai syypää erilaisiin asioihin. Minä olin aina se, josta virhe piti löytää, vaikka kuinka yritin puolustautua. Tänään se tuntui siltä, että enkö minä muka koskaan ollut oikeassa tai oikeutettu hyvään kohteluun, oikeudenmukaisuuteen ja nautintoon. Teinkö muka aina jotakin väärin? Tänään sain taas maistaa tuota ikävää kohtelua, vaikka yritinkin hoitaa asian sulassa sovussa. Pyysin ja toivoin ystävällisesti, että minua kohdeltaisiin lasteni äitinä, ei ilmana. En minä ilmaa ole. Omasta mielestäni. Yritin sanoa, että olisi mukava, jos minua edes tervehdittäisiin, ja parhaimmillaan vaihdettaisiin muutama ystävällinen sana, vaikka vain smalltalkia. Sen enempää en pyytänyt. 

Vastaukseksi sain muistuksen, miten olin itse käyttäynyt viime kesänä, kun lapset ensimmäistä kertaa lähtivät isänsä ja tämän uuden puolison kanssa kesälomalle, ja minun oli tarkoitus jäädä yksin kahdeksi viikoksi. Ennen sitä ja sen jälkeen, jokaisella kerralla, olen niellyt oman ylpeyteni, ollut kohtelias ja ystävällinen, koska pidän sitä tärkeänä esimerkkinä lapsilleni ja yleisemmin hyvänä, korrektina aikuisten käytöksenä.., Ja silti, suoraan puukotuksena alavatsaan - "muistatko, miten itse käyttäydyit silloin, eihän se ole mikään ihme, jos toinen säikähtää moista ja vetäytyy...". Puoli vuotta sitten. Aikuisten elämässä. Olen myös selittänyt silloisen käytökseni tai reagointini useaan kertaan, miksi en tervehtinyt tai pomppinut riemusta tai kutsunut kahville. En pystynyt yli-ihmisyyteen, kuten ei moni mukaan vastaavassa tilanteessa. Olisi kai pitänyt. Silti olen yrittänyt olla ystävällinen tuolle naiselle lasteni elämässä. Miksi minä olen hänelle kuin ilmaa?

Yritän tässä kirjoittaessani miettiä, mitä elämä tahtoo minulle nyt kertoa. Pakottaako se irtautumaan ystävyydestä, joka minun ja lasteni isän välille jäi, vai mitä tästä pitäisi oppia? Etääntyä? Kadota? Lakata olemasta? Kummallista, miten sivut elämäni kirjassa kääntyvät paikoitellen turhankin vauhdikkaasti. Vielä eilen, kun illalla istuin kirkonpenkissä kuuntelemassa messua täyden salillisen seassa, olo tuntui hyvältä ja olosuhteetkaan eivät herkistäneet aikaisempaan tapaan. Ja heti aamusta sävy on jotakin ihan muuta...

Ja mitä siihen Tinderiin tulee, palasin takaisin. Itsekseen ja seinille puhuminen alkoi yksinkertaisesti riittää. Tarvitsen vahvistusta siihen, että olen jotakin. Riitänkö, onkin sitten asia erikseen. Surkeaakin surkeampi päivä. Toivottavasti huominen herää valoisampana.

 

Kaamoksen ihmislaboratorio

Syksyn pimeä on aina vetänyt puoleensa. Muistan jo nuoruudesta sen tunteen, kun sai pukea villapaidan päälle ja tuntea olevansa lämmin kasvoja vasten vihmovasta tuulesta huolimatta. Vanhemmiten syksyn lumous muutti muotoaan. Väriloiston sammuessa kroppa alkoi vaatia hiilareita yli tarpeen. Se alkoi myös kontrolloida yöunieni laatua venyttämällä nukahtamisaikaa myöhäisemmäksi, lisäämällä levottomien unien määrää ja samassa suhteessa myös verottaen yön kokonaislaadusta siten, että aamut olivat aiempaa vaikeampia. Tuota kaamostunnelmaa hallitakseni sijoitin jo vuosia sitten kirkasvalolamppuun. Kyllä, se on ollut hintansa väärti.

Näin syksyn tullen huomaan käpertyväni yhä syvemmälle itseeni, omiin ajatuksiini ja omaan kotiini - kuin valmistautuakseni talven mittaiseen kamppailuun. Kesän juoksut ovat enää vain hilpeä muisto jossakin minussa. Minussa, joka samaan aikaan kuitenkin puolihuolimattomasti ihmettelee, että minäkö se muka olin ja että miten ihmeessä siihen juoksuun kykenin. Joskus tuntuu siltä, kuin eläisin omassa henkilökohtaisessa ihmislaboratoriossani, jossa seuraan omaa käyttäytymistäni, ajatteluani ja tunteita valtavan analyyttisesti, mutta ulkopuolisena, kärpäsenä katossa.

Jorma Ronkainen puhuu tuoreessa julkaisuissaan "On" pään sisäisestä melusaasteesta, siitä, mikä ei jätä rauhaan, miltä on vaikea suojautua ja mitä ei pääse pakoon samalla tavalla kuin ympäristöön liittyvää melusaastetta. Välillä se väsyttää, sekä itse melusaaste pään sisällä sekä se, että sen vaientaminen on niin mutkikasta. Tänä iltana se kuitenkin onnistui. Lähdin hyvissä ajoin töistä, vietin aikaa lasten, kotiaskareiden ja käsitöiden parissa - ja kas, pää alkoi vaieta. Sen tapahtuessa myös väsymys otti tilaa, lisää tilaa ja taas lisää tilaa. Enää ei ollut kiire mihinkään.

Tänään lopetin / keskeytin / laitoin hyllylle Tinderöinnin, ja päätin odottaa taas hetken "parempia aikoja". Se tuntui hyvältä ratkaisulta. Ja sitä paitsi aikaa vapautui oikeaan elämään, siihen, mikä lopulta on jotakin, vaikka sitten ilman niitä potentiaalisia kumppanikandidaatteja.

Jamie Woonin: "Night Air"n myötä levollista kaamosaikaa...

Sitä saa, mitä saa tai tilaa?

Aistit auki- ja hetkessä kiinni- elämisessä on puolensa ja puolensa. Aamun Ommmm-tuokion jälkeen nostin kortin Hidasta elämää -pakastani saadakseni eväitä tulevaan päivään. "Tämä on hyvä päivä",  se sanoi. Helvetistäkö sinä sitä tiedät, ajattelin, mutta silti huuleni kaartuivat hymyyn. Josko sittenkin? Josko aamun ensisävelet eivät sävyttäisikään tätä päivää?

Kollegan aamuinen tapaaminen ja vertaistuki, kirkasvalolamppu ja taatut tunnit rauhallista ruuhkan purkamista lupailivat hyvää, kunnes sairastunut lapseni lähetettiin kotiin. Hetken irvistelin, mutta sitten oivalsin: Elämähän se tässä jälleen opettaa minua, siitähän tässä on kyse, keskittymisestä olennaiseen. Ei mikään työ tai kiire ole niin tärkeää kuin lapsen lähelle pysähtyminen. Kiireet lakkasivat olemasta sillä hetkellä, kun näin pienet kasvot edessäni. Työn näkökulmasta minulle tarjoutui juurikin kaksi päivää aikaa purkaa TODO-listaani kaikessa rauhassa etäpäivien muodossa. Samalla myös ilta rauhoittui, kun välttämättömyydet karsiutuivat pois ja syntyi tilaa sille, mitä olin jo pitkään mielessäni toivonut, rauhallista iltaa lasteni kanssa.

Hassua on myös se, että eilen kävin "isolla kirkolla" kuuntelemassa työhyvinvointiin liittyvää luentoa. Sessiossa pyydettiin jokaista ensin lohkomaan tyhjä ympyrä sen mukaisesti, millaisen osuuden työ, perhe, ystävät, oma hyvinvointi, parisuhde sekä koti  & ympäristö erottavat kokonaisuudesta. Kauhistuin piirrostani. Työ vei aikaa aivan liian paljon, parisuhteelle varattu aika siirtyi "oma hyvinvointi" -lohkoon, perheelle sen sijaan olin jättänyt tilaa jokseenkin sopivasti. Toisessa kuvassa meitä pyydettiin täyttämään sellainen ympyrä, jossa em. lohkot olisivat "tätä toivon"-muodossa. Siihen huomasin piirtäväni työlle selkeästi vähemmän tilaa (1/4), perheelle saman verran, omalle hyvinvoinnille saman verran kuin ensimmäisessäkin kuvassa ja uutena piirsin tähän jälkimmäiseen kuvaan myös lohkon parisuhteelle. Taidan siis olla suhteellisen vakavasti liikkeellä?

Lopuksi kirjasimme asiat, mitä tarvitsen muutoksen saavuttaakseni, ja iloa ja energiaa tuottavat voimavarat. Tarpeeni olivat selkeitä: Lisää unta ja läheisyyttä. Tyhjentävä vastaus. Ei vaadi selityksiä. Jälkimmäistä listaa olisin voinut jatkaa pidempäänkin, tyydyin kuitenkin kolmeen ensimmäiseksi mieleen nousseeseen: hyvät ihmissuhteet (ml. lapset), liikunta ja työ. Siinäpä se.

Voi tätä elämää ja sen suomia oppeja. Tästä päivästä taitaa todellakin tulla hyvä.

Kääntyvä tuuli

Vitutus yllättää joka kerta. Sitä tunnetilaa ei muilla käsitteillä voi ilmaista. Vitutus on vitutus. Piste. Ja sitä se on nyt.

Hyvä ja tiivis päivä käänsi tuulen suunnan odottamatta ja yllättäen. Tarkoituksenani oli vain kysäistä muutamasta esiin tulleesta, lapsiin liittyvästä asiasta, joista kuulin kiertoteitä pitkin, en suoraan lapsilta tai heidän isältään. Koska en saanut kysymykseeni täsmällistä vastausta, ja koska olin itse jo väsynyt, tilanne eskaloitui odottamattomalla tavalla.

Tai ei ehkä sittenkään. Tapani kysyä joitakin tiettyjä asioita on ilmeisesti väärä, sillä olen poikkeuksesta onnistunut ärsyttämään kyselylläni X-miestäni sekä ennen että jälkeen eron. Ongelmaksi tilanne muodostuu, kun ärsytys tarttuu, nousee mittaansa ja keskustelu siirtyy asiasta toiseen, siihen, mistä ei oikeastaan ollut edes kyse. Niin kävi tänäänkin. Ne muutamat arkitodellisuudesta eristetyt ja siltä suojatut puheenaiheet nousivat jälleen keskustelumme kärkeen, mikä johti väistämättä ensin ilmiriitaan, sen jälkeen molemminpuolisiin asiattomuuksiin ja lopulta vielä näennäiseen rauhaan ja sovintoon. Tuttu tarinan kaari jo kahdenkymmenen vuoden takaa. Vie paljon energiaa, ei johda edes tyydyttäviin lopputuloksiin ja saa aikaan paljon pahaa mieltä. Ikävän tästä kaikesta tekee kuitenkin se, että tunnetila tahtoo jäädä päälle, vaikka siitä tietoisesti pyrkiikin eroon. Näin nukkumaanmenon aikaan se ei suinkaan ole se odotetuin taso, jonne haluaa päästä hetkeä ennen unen tuloa.

Raha on keskustelunaiheista se viheliäin. Ero on järjettömän kallis ratkaisu, ja joissain tapauksissa sen synnyttämän ahdingon sietäminen ja hallinta on toiselle vaikeampaa kuin sille toiselle. Eron jälkeinen talouden sopeuttamisen aika tuntuu ikuisuudelta, etenkin, kun kohennusta siihen ei ole odotettavissa. Arki rakentuu rahan vuoksi ja sen osalta sarjasta valintoja ja tiukempia valintoja, nykyään vain harvoin itsestäänselvyyksistä. Sitä vastaan voi yrittää taistella tai sen kanssa voi yrittää tulla toimeen. Itse olen valinnut tuon jälkimmäisen vaihtoehdon, ja kykenen sen vuoksi säilyttämään siihen liittyvissä keskusteluissa malttini varsin hyvin. Siitä toisesta en ole ihan samaa mieltä sen enempää hänen tilannettaan perkaamatta.

On siis tympeää, että seesteinen ja hyvä olo muuttuu äkillisesti joksikin ihan muuksi, mikä heilauttaa pientä siivua minusta hetkellisesti. Huomenna asiat ovat taas paremmin. Siihen on uskominen. Lienee syytä olla kiitollinen taas tästäkin päivästä, aika pienillä tappioilla siitä selvittiin, sittenkin.