Kolmas päivä

Kolmas päivä juhannusta horjuttaneen uutisen jälkeen alkoi hiukan, jos voisin sanoa, hämmentyneissä merkeissä. Heräsin lähes 11-tuntisilta yöunilta tokkuraisena: Uni, joka herätti minut uuteen päivään oli todellinen osoitus alitajunnan mahtavasta voimasta käsitellä sitä, mihin päivätajunta ei kykene.

Uni johdatti minut takaisin sinne, mistä vielä puolikas kuuluu minulle. X ja hänen uusi puolisonsa olivat asettuneet sinne asumaan, ja talossa järjestettiin jonkinlaiset juhlat. Olin paikalla joko kutsuttuna tai kutsumattomana vieraana. Juhlien ollessa ylimmillään talossa syttyi kuitenkin useampi tulipalo. X ja hänen nuorikkonsa olivat jo vetäytyneet untenmailla, eivätkä heränneet tulipaloon. Ilonpitoa jatkanut juhlaväki ei sekään reagoinut vaaraan, jolloin minun tehtäväkseni jäi toimia tilanteen vaatimattomana sankarina. Sain huolehtia alkusammutuksesta sekä talonhaltijoiden herättämisestä talossa. Kaiken tohinan keskellä tein myös havainnon, ettei talon ylläpidosta ilmiselvästi oltu huolehdittu "tilanteen vaatimalla" tavalla lähtöni jälkeen...

Vuoden pisimmän päivän aamu valkeni tuon vivahteikkaan yöseikkailun jälkeen aurinkoisena ja edellispäiviä lämpimämpänä. Oloni oli kevyt ja hyvä, melkein hämmästyttävän hyvä, edellisiin postauksiini verrattuna. Paha mieli, "ahdistus" ja epätoivo oli jälleen selätetty, nyt unen avustuksella. Mokomat tunteet kuvittelivat taas kaatavansa minut, mutta ähäkutti, eivätpä onnistunut tälläkään kertaa, sillä mä olen niiiii-iän vahva! (Hih-hih!)

Kaamoksen ihmislaboratorio

Syksyn pimeä on aina vetänyt puoleensa. Muistan jo nuoruudesta sen tunteen, kun sai pukea villapaidan päälle ja tuntea olevansa lämmin kasvoja vasten vihmovasta tuulesta huolimatta. Vanhemmiten syksyn lumous muutti muotoaan. Väriloiston sammuessa kroppa alkoi vaatia hiilareita yli tarpeen. Se alkoi myös kontrolloida yöunieni laatua venyttämällä nukahtamisaikaa myöhäisemmäksi, lisäämällä levottomien unien määrää ja samassa suhteessa myös verottaen yön kokonaislaadusta siten, että aamut olivat aiempaa vaikeampia. Tuota kaamostunnelmaa hallitakseni sijoitin jo vuosia sitten kirkasvalolamppuun. Kyllä, se on ollut hintansa väärti.

Näin syksyn tullen huomaan käpertyväni yhä syvemmälle itseeni, omiin ajatuksiini ja omaan kotiini - kuin valmistautuakseni talven mittaiseen kamppailuun. Kesän juoksut ovat enää vain hilpeä muisto jossakin minussa. Minussa, joka samaan aikaan kuitenkin puolihuolimattomasti ihmettelee, että minäkö se muka olin ja että miten ihmeessä siihen juoksuun kykenin. Joskus tuntuu siltä, kuin eläisin omassa henkilökohtaisessa ihmislaboratoriossani, jossa seuraan omaa käyttäytymistäni, ajatteluani ja tunteita valtavan analyyttisesti, mutta ulkopuolisena, kärpäsenä katossa.

Jorma Ronkainen puhuu tuoreessa julkaisuissaan "On" pään sisäisestä melusaasteesta, siitä, mikä ei jätä rauhaan, miltä on vaikea suojautua ja mitä ei pääse pakoon samalla tavalla kuin ympäristöön liittyvää melusaastetta. Välillä se väsyttää, sekä itse melusaaste pään sisällä sekä se, että sen vaientaminen on niin mutkikasta. Tänä iltana se kuitenkin onnistui. Lähdin hyvissä ajoin töistä, vietin aikaa lasten, kotiaskareiden ja käsitöiden parissa - ja kas, pää alkoi vaieta. Sen tapahtuessa myös väsymys otti tilaa, lisää tilaa ja taas lisää tilaa. Enää ei ollut kiire mihinkään.

Tänään lopetin / keskeytin / laitoin hyllylle Tinderöinnin, ja päätin odottaa taas hetken "parempia aikoja". Se tuntui hyvältä ratkaisulta. Ja sitä paitsi aikaa vapautui oikeaan elämään, siihen, mikä lopulta on jotakin, vaikka sitten ilman niitä potentiaalisia kumppanikandidaatteja.

Jamie Woonin: "Night Air"n myötä levollista kaamosaikaa...