Tilinpäätöslauantai

Kummallista aikaa... Tuntuu kuin olisin räjähtämäisilläni sisäisesti. Jotakin on tulossa, kytee, mutta en saa siitä kiinni. En ymmärrä, mistä on kysymys. Tai ymmärrän tavallaan. Levottomuus minussa on läsnä. Se tuntuu koko kropassa. Pää työstää, mutta päivätajunnan puolelle ei sekään sieltä livahda. Onneksi on viikonloppu, lapset isänsä hellässä huomassa ja minulla aikaa vain itselleni. Monet saamani viestit ovat muistuttaneet oman ajan merkityksestä ja keskittymisestä omaan hyvinvointiin. Tänään on sen aika. Ulkonakin paistaa aurinko, linnutkin kuulemma laulavat, kevät on tulossa.

Pitäisi olla varovainen siinä, millaisia toiveita sitä ilmaan heittää. Viikko sitten kirjoitin  miehisyyttä uhkuvasta nuorukaisesta, ja pohdin, "mihin miehistä katoaa tuo itsevarmuus, puoleensavetävä, testosteronia uhkuva päättäväisyys ja tahto, johtajauroksen olemus, käsivarret, joiden syleilyyn voisi nainen vajota luottavaisin mielin...". Ja kas kuinka sattuikaan, kuvioon astui ikäiseni mies, sellainen Jumalan lahja naisille -tyyppinen komistus, joka tiesi, mitä tahtoi: Minut. Tutustuimme, ihastuimme (Niin! Taas! Kyllä! Näin nopeasti! Kerroin jo aikaisemmin taipumuksestani ihastua nopeasti...) ja tunsimme molemmat ihollamme virtuaalisen kosketuksen, toisen läheisyyden ja halun jakaa yhteistä. Vaan eipä edennyt käytännön toiminnaksi tuokaan haaveilu. Johtajauros säikähti nimittäin omia tunteitaan ja pelkäsi haavoittuvansa niitä kokiessaan. Päätimme jäädä ystäviksi, sillä Tindermiehestä oppineena vaihdoimme tosi nopeasti joitakin tarkempia tietoja itsestämme.

Ja sitten siihen tilinpäätöskohtaan. Oivalsin jälleen jotakin itsestäni. Kohtasin lyhyen ajan sisällä
kaksi minulle sopivaa miestä. Jotakin yhteistä heissä oli, nimittäin vapaus omaan ajatteluun. Tämä teki poikkeuksen kaikkiin aikaisempiin miehiin nähden, palapelini puttuvat palat? En löytänyt heistä enää negatiivista oppia, vaan tällä kertaa heidän tehtävänään oli vahvistaa minussa sitä, mitä olen. Ymmärsin viimeinkin olevani riittävän rohkea ja valmis hyppäämään tunteen mukaan. Ymmärsin myös, että pelkoni kyvyttömyydestä hyväksyä ihmisiä sellaisena kuin he ovat, on katoamassa, kyky siis vahvistumassa, olen valmis viimein siihenkin. Se tulee poistamaan uudelle parisuhteelle asettamiani vaatimuksia, sen nämä miehet opettivat. Minussa on taito rakastaa ihmisistä itsessään, myös omassa henkilökohtaisessa  elämässäni, miesten kanssa. Kolmanneksi nämä miehet opettivat, että olen rakastettava ihminen, että kelpaan kelle vaan. Voin siis viimeinkin luopua pelostani, tulenko hyväksytyksi sellaisena kuin olen. Voin antaa menneisyyden arpien häipyä hiljalleen muistoista. Vai mitä sanotte tuon johtajauroksen viimeisestä, sydämin täytetystä viestistä: "Olet aito nainen, jolla on sydän puhdasta kultaa."

Hyvää viikonloppua siskot ja veljet! <3

Matalapaineinen lauantai

Olen tänään ihan äärettömän kyllästynyt omaan elämääni. Olen kyllästynyt olemaan jatkuvassa liikkeessä, matkalla jonnekin, keskeneräisenä ja valmiina muuttumaan. Olen myös kyllästynyt keskusteluun itseni kanssa, kykyyn kuunnella intuitiotani ja luottaa sen ohjaukseen. Ojasta allikkoon, mutta joskus tekisi mieli palata siihen vanhaan, kun joku muu kuin sisäinen ääni ohjasi elämääni. Ei, en olisi onnellinen enkä tahtoisi sitä takaisin, mutta saat varmasti kiinni tästä ajatuksesta.

Valitsin erotessani selviytymisen tien. En siinä vaiheessa tiennyt, että mitä kaikkea se tarkoittaa, mutta ymmärsin, että muutos minussa olisi välttämätön. En ollut onnellinen ja halusin löytää se olotilan uudelleen. En kadu hetkeäkään, olen siis pohjimmiltani onnellinen, tai oikeastaan hyvin onnellinen. Mutta kyllästynyt. Niin äärettömän kyllästynyt.

Sain eilen yhteydenoton 32-vuotiaalta nuorukaiselta. Komea kuin mikä, upea treenattu vartalo ja sellaiset luotettavat, sielukkaat vilkkusilmät. Hän olisi tahtonut tavata. Lupasi ajella tänään luokseni. Houkutteleva tarjous, mutta... Taisin joskus aiemminkin kysyä, että mihin miehistä katoaa tuo itsevarmuus, puoleensavetävä, testosteronia uhkuva päättäväisyys ja tahto, johtajauroksen olemus, käsivarret, joiden syleilyyn voisi nainen vajota luottavaisin mielin, kun he täyttävät neljäkymmentä, eroavat ja jäävät itseksensä? Mikä musertaa nelikymppiset tai vähän sen päälle olevat miehet - me naisetko? Niin, me naiset, tai minä ainakin. Enkä tahdo olla sellainen enää, henkisesti supervahva, itsenäinen, pärjäävä, päättäväinen, ja jopa etäinen paikoitellen. Ei, haluan olla nainen, ottaa vastaan miehen ihailua, rakastaa, tulla vastaan, antautua ja olla läsnä. En halua enää olla niin vahva nainen. Tai ehkä haluankin olla vielä vahvempi, niin vahva, että voin olla heikko, säyseä, vähemmän tahtova ja kiltti.

Kyllästyttää sellaiset viikonloppuaamut, kun kaikki on mahdollista ja valinnat ovat vain itsestä kiinni. Kyllästyttää itsekseen puhelu tai ajattelu, tunteidensa tulkitseminen ja ymmärryksen etsiminen siihen, että mitä vielä pitäisi tehdä, jotta olisi enemmän valmis tai jossakin toisessa kohdassa. Ja jos elämäni oppiläksyistä toinen on sen muutoksen hyväksyminen, niin mistä silloin puhutaan, siitäkö, mitä minussa täytyy vielä tapahtua vai siitä, että  on vielä oivallettava tai ymmärrettävä jotakin, ennenkuin olen valmis uuteen ihmissuhteeseen? Mistä lähden sitä kaikkea kaivamaan esiin, kun mikään ei nappaa juuri nyt. (Tiedän, on odotettava sopivaa hetkeä. Pah! Mutta kun en tahdo.)

Eräs ystäväni naurahti tällä viikolla, että "niin, kun tuon tien olet valinnut, ei sieltä ole enää paluuta." Tarkoittaako se, että on vaan uskallettava mennä eteenpäin, tietämättä mihin se lopulta johtaa, luottaen kuitenkin siihen, että se mikä kulloinkin on, on hyvä?

Illallinen yhdelle

Eronneen ja ei-eronneen kompastuksista selviytymistaidoissa lienee eroja. Tällä kertaa eronneelta kului siihen kokonaista 1,5 vuorokautta, litratolkulla itkettyjä kyyneleitä, kaksi tyhjäkäyntistä työpäivää, lukemattomia ristiintaulukointeja ja kryptisiä selvitysprosesseja tarkoituksena löytää kadonnut, kaksi huomautusta poissaolevuudesta, useampi arvioiva katse, muutama huolestunut viesti, jokunen ystävän yritys auttaa salapoliisityössä ja riita molempien lasten kanssa. Lisäksi siihen tarvittiin ex-mies, joukko huuhaaystäviä sekä henkilökohtainen taito hengittää sisään ja ulos sekä päästää se kaikki tarpeeton uloshengityksen aikana maanuumeniin. Lopulta intuitiivinen kykyni luottaa elämän kantavuuteen palasi ja suuntasin matkani lähikauppaan. Oli aika lähteä treffeille: Illallinen yhdelle.

On käsittämätöntä, millainen voima ihmisen mielellä on, ja kuinka sitä voikaan, suhteellisen nopeasti, tehdä korjausliikkeen ja jättäytyä elämän kannateltavaksi taas uudelleen siinä uskossa, että se myös kantaa, ja että asiat tapahtuvat kuten niiden kuuluu tapahtua. Eräs viisas ihminen sanoi minulle eilen, että oppiläksyni tässä elämässä ovat rakkaus ja muutos. Rakkauden oppiläksy on hänen mukaansa tehty, kun olen oppinut rakastamaan itseäni. Muutoksen oppiläksyyn vaaditaan sen hyväksymistä, että muutos on jatkuvaa ja pakollista, ja vähemmän se kirpaisee, kun ymmärtää ettei se ole hyvää eikä pahaa, vaan vain muutosta. Näistä oppiläksyistä tuo ensimmäinen alkaa olla suoritettu, mutta jälkimmäisen kohdalla minulla on vielä tekemistä. Liian paljon tahdon jäädä paikalleni, pysäyttää ajan ja unohtaa liikkeen. Ymmärrän kuitenkin tuon ajatuksen sisällön, enkä taistele edes sitä vastaan. Käytännön toteutus vaatii vielä hiukan hienosäätöä.

Tähän liittyy myös toinen tavoittamani, hetkeen sopiva, elämänohje. Se muistutti minua sydämen äänen merkityksestä, siitä, että niin romanttista kuin olisikin ollut heittäytyä sokeasti tilanteen vietäväksi, on silti syytä olla varovainen. Tilanne tällaisenaan ei olisi tuonut minulle etsimääni onnea, vaikka niin itselleni uskottelinkin. Tiesin olosuhteet ja sen sisältämät riskit. Ehkä maailmankaikkeus todella otti ohjat käsiinsä ja poisti meiltä yhteyden, joka olisi lopulta johtanut kohtaamiseen, ja mihin se sitten olisi vienyt - jäi näkemättä tällä kertaa. Tuo samainen viesti muistutti, että on olemassa muitakin vaihtoehtoja kuin rynnätä suinpäin eteenpäin, nimittäin odottaa. Aika usein järjestää asioita, tuo uusia näkökulmia, parempaa tietoa tilanteesta tai jopa jotakin parempaa tilalle. Ja kas, kuinka sattuikaan: Tindermiesten armeija säntäsi minua pelastamaan. Vuorokauden aikana toinen toistaan mielenkiintoisempi (ja komeampi) sankari on matchannut kanssani, vaikka olen pääasiassa keskittynyt etsimään juuri tuota kyseistä Tindermiestä. Kunnes sitten lakkasin etsimästä häntä - oli aika jälleen päästää itseni vapaaksi tuosta piinallisesta ajatusten kehästä, odotuksesta ja epätoivosta, ja antaa elämän viedä mennessään ja tuoda tullessaan, mitä se sitten ikinä onkaan.

"Jos yksi pettää, niin toinen jättää ja kolmas ystävä on..." <3

JK / Vähän olisin kyllä kaivannut sitä miehen läheisyyttä juuri nyt, ihan vähän vaan...

Vetää sanattomaksi

Universumin kilpajuoksu kanssani saa näemmä jo varsin huvittaviakin piirteitä, vaikka itkuhan tässä meinaa oikeasti tulla: Yhteyteni Tindermieheen katkesi joko hänen itsensä tai Universumin toimesta. Illan keskustelut  sivusivat elämää, hän puhui itsestään ja kyseli minun kuulumisiani, ja aamullakin vielä heräsin viestiin, jossa hän kertoi ajattelevansa minua herkeämättä, vaikka työreissussa olikin parasta aikaa. Vastasin hänelle herättyäni ja hiukan myöhemmin emme olleetkaan enää pari. En tiedä, mitä tapahtui, mutta nyt ovat hengitysharjoitukset tarpeen. Onnekseni, jos niin on tarkoitettu, kohtaamme uudelleen näillä arkipäiväisillä areenoilla.

Ja niin, se oppi: Kell' onni on, se onnen kätkekööt.

Havuja, perkele!

Juuri, kun pääsin sanomasta, ettei treffeille ole kiirettä, niin eikös niitä pitänyt lähteä sopimaan. Ensimmäinen mies, joka ei palauttanut kysymystä kysymyksen muodossa takaisin, vaan ehdotti suoraan ajankohtaa. Mikäs siinä, helppohan siihen oli vastata, kun ei tarvinut arpoa, että minuutti ennen vai jälkeen ajankohdan.

Puh! Ja kaikkien näiden yritysten jälkeen kun luulin olevani valmis aikuisten ihmisten treffeihin, niin paskanmarjat. Niin se mieli lähti taas tekemään työtänsä: Mitä jos hän ei olekaan se ja kaikki häneen käytetty aika on mennyt hukkaan? Mitä jos hän ei olekaan sellainen, kuin olen pienessä mielessäni  kuvitellut? Entä jos hän on? Mitä jos hän onkin se, mitä minä sitten teen? Eihän aikani riitä säännölliseen tapailuun, saatikka seurusteluun? Mitä lapset sitten ajattelevat? Kuinka paljon kiukuttelut lisääntyvät, saanko osakseni jatko-osan isänsä nopean etenemisen aiheuttamasta murheesta? Entä jos kaikki menisikin hyvin? Mitä, jos en osaakaan rakastaa? Mitä, jos en olekaan muuttunut, mitä jos vertaan, ärsyynnyn, dissaan, kiukuttelen? Mitä, jos vaan kuvittelen päässeeni elämässäni uudelle tasolle? MITÄ JOS?

Tai toisaalta, mitä jos minä en olekaan se? Mitä, jos hän ei pidäkään minusta? Mitä jos hän onkin peluri, laastarin etsijä, seksin metsästäjä? Mitä jos se, mitä me kumpikin tunnemme, onkin totta vain minun puoleltani? Mitä jos hän onkin valehtelija, narsisti tai patologinen hullu? Pitääkö yksikään kerrottu asia paikkansa? Voinko ylipäätään luottaa tuohon mieheen? Mitä jos profiili onkin valetta ja tulen hyväuskoisena huijauksi jo kolmannen kerran? Apua! MITÄ JOS?

"Haluatko varmasti tavata minut edelleen, pidänkö päivän varattuna sinulle", kysyn peloissani, jo lähes täysin raiteiltani pudonneena. Vastausta ei kuulu. Hetken päästä puhelin kilahtaa viestin merkiksi: "Tietty!". Jatkan Jaakobinpainiani: "...olen hivenen ronkeli...!" Hän kertoo potevansa jo rimakauhua, minkä jälkeen peruutan varovaisin askelin: "...oikeasti ihan tavallinen...!" OIKEASTI!

Tai aikuisten oikeasti, mutta Tindermies, hän on nyt tapaamassa kertakaikkisen pelokkaan aikuisen naisen, joka ei yksinkertaisesti uskalla liikahtaa ulos poterostaan haavoittumisen pelossa, kun kyseessä on todella potentiaalinen mies. Miten pöhköä, haluta, mutta pelätä samaan aikaan niin luvattoman paljon. Miten helppoa onkaan ollut lähteä treffeille niiden ihankiva-miesten kanssa; pelata, leikkiä ja juosta pois, mutta nyt... Sen verran se ero taisi verottaa. Kuuletteko itsevarman naisen hädän hetkellä, naisen paniikin?

Pitäkäähän peukkuja, etten hädissäni juokse vielä karkuun ja jätä treffejä väliin - nyt näyttää vakavasti siltä, että ihan kaikki on mahdollista. Havuja, perkele!