Kaamoksen ihmislaboratorio

Syksyn pimeä on aina vetänyt puoleensa. Muistan jo nuoruudesta sen tunteen, kun sai pukea villapaidan päälle ja tuntea olevansa lämmin kasvoja vasten vihmovasta tuulesta huolimatta. Vanhemmiten syksyn lumous muutti muotoaan. Väriloiston sammuessa kroppa alkoi vaatia hiilareita yli tarpeen. Se alkoi myös kontrolloida yöunieni laatua venyttämällä nukahtamisaikaa myöhäisemmäksi, lisäämällä levottomien unien määrää ja samassa suhteessa myös verottaen yön kokonaislaadusta siten, että aamut olivat aiempaa vaikeampia. Tuota kaamostunnelmaa hallitakseni sijoitin jo vuosia sitten kirkasvalolamppuun. Kyllä, se on ollut hintansa väärti.

Näin syksyn tullen huomaan käpertyväni yhä syvemmälle itseeni, omiin ajatuksiini ja omaan kotiini - kuin valmistautuakseni talven mittaiseen kamppailuun. Kesän juoksut ovat enää vain hilpeä muisto jossakin minussa. Minussa, joka samaan aikaan kuitenkin puolihuolimattomasti ihmettelee, että minäkö se muka olin ja että miten ihmeessä siihen juoksuun kykenin. Joskus tuntuu siltä, kuin eläisin omassa henkilökohtaisessa ihmislaboratoriossani, jossa seuraan omaa käyttäytymistäni, ajatteluani ja tunteita valtavan analyyttisesti, mutta ulkopuolisena, kärpäsenä katossa.

Jorma Ronkainen puhuu tuoreessa julkaisuissaan "On" pään sisäisestä melusaasteesta, siitä, mikä ei jätä rauhaan, miltä on vaikea suojautua ja mitä ei pääse pakoon samalla tavalla kuin ympäristöön liittyvää melusaastetta. Välillä se väsyttää, sekä itse melusaaste pään sisällä sekä se, että sen vaientaminen on niin mutkikasta. Tänä iltana se kuitenkin onnistui. Lähdin hyvissä ajoin töistä, vietin aikaa lasten, kotiaskareiden ja käsitöiden parissa - ja kas, pää alkoi vaieta. Sen tapahtuessa myös väsymys otti tilaa, lisää tilaa ja taas lisää tilaa. Enää ei ollut kiire mihinkään.

Tänään lopetin / keskeytin / laitoin hyllylle Tinderöinnin, ja päätin odottaa taas hetken "parempia aikoja". Se tuntui hyvältä ratkaisulta. Ja sitä paitsi aikaa vapautui oikeaan elämään, siihen, mikä lopulta on jotakin, vaikka sitten ilman niitä potentiaalisia kumppanikandidaatteja.

Jamie Woonin: "Night Air"n myötä levollista kaamosaikaa...

Sitä saa, mitä saa tai tilaa?

Aistit auki- ja hetkessä kiinni- elämisessä on puolensa ja puolensa. Aamun Ommmm-tuokion jälkeen nostin kortin Hidasta elämää -pakastani saadakseni eväitä tulevaan päivään. "Tämä on hyvä päivä",  se sanoi. Helvetistäkö sinä sitä tiedät, ajattelin, mutta silti huuleni kaartuivat hymyyn. Josko sittenkin? Josko aamun ensisävelet eivät sävyttäisikään tätä päivää?

Kollegan aamuinen tapaaminen ja vertaistuki, kirkasvalolamppu ja taatut tunnit rauhallista ruuhkan purkamista lupailivat hyvää, kunnes sairastunut lapseni lähetettiin kotiin. Hetken irvistelin, mutta sitten oivalsin: Elämähän se tässä jälleen opettaa minua, siitähän tässä on kyse, keskittymisestä olennaiseen. Ei mikään työ tai kiire ole niin tärkeää kuin lapsen lähelle pysähtyminen. Kiireet lakkasivat olemasta sillä hetkellä, kun näin pienet kasvot edessäni. Työn näkökulmasta minulle tarjoutui juurikin kaksi päivää aikaa purkaa TODO-listaani kaikessa rauhassa etäpäivien muodossa. Samalla myös ilta rauhoittui, kun välttämättömyydet karsiutuivat pois ja syntyi tilaa sille, mitä olin jo pitkään mielessäni toivonut, rauhallista iltaa lasteni kanssa.

Hassua on myös se, että eilen kävin "isolla kirkolla" kuuntelemassa työhyvinvointiin liittyvää luentoa. Sessiossa pyydettiin jokaista ensin lohkomaan tyhjä ympyrä sen mukaisesti, millaisen osuuden työ, perhe, ystävät, oma hyvinvointi, parisuhde sekä koti  & ympäristö erottavat kokonaisuudesta. Kauhistuin piirrostani. Työ vei aikaa aivan liian paljon, parisuhteelle varattu aika siirtyi "oma hyvinvointi" -lohkoon, perheelle sen sijaan olin jättänyt tilaa jokseenkin sopivasti. Toisessa kuvassa meitä pyydettiin täyttämään sellainen ympyrä, jossa em. lohkot olisivat "tätä toivon"-muodossa. Siihen huomasin piirtäväni työlle selkeästi vähemmän tilaa (1/4), perheelle saman verran, omalle hyvinvoinnille saman verran kuin ensimmäisessäkin kuvassa ja uutena piirsin tähän jälkimmäiseen kuvaan myös lohkon parisuhteelle. Taidan siis olla suhteellisen vakavasti liikkeellä?

Lopuksi kirjasimme asiat, mitä tarvitsen muutoksen saavuttaakseni, ja iloa ja energiaa tuottavat voimavarat. Tarpeeni olivat selkeitä: Lisää unta ja läheisyyttä. Tyhjentävä vastaus. Ei vaadi selityksiä. Jälkimmäistä listaa olisin voinut jatkaa pidempäänkin, tyydyin kuitenkin kolmeen ensimmäiseksi mieleen nousseeseen: hyvät ihmissuhteet (ml. lapset), liikunta ja työ. Siinäpä se.

Voi tätä elämää ja sen suomia oppeja. Tästä päivästä taitaa todellakin tulla hyvä.

Kääntyvä tuuli

Vitutus yllättää joka kerta. Sitä tunnetilaa ei muilla käsitteillä voi ilmaista. Vitutus on vitutus. Piste. Ja sitä se on nyt.

Hyvä ja tiivis päivä käänsi tuulen suunnan odottamatta ja yllättäen. Tarkoituksenani oli vain kysäistä muutamasta esiin tulleesta, lapsiin liittyvästä asiasta, joista kuulin kiertoteitä pitkin, en suoraan lapsilta tai heidän isältään. Koska en saanut kysymykseeni täsmällistä vastausta, ja koska olin itse jo väsynyt, tilanne eskaloitui odottamattomalla tavalla.

Tai ei ehkä sittenkään. Tapani kysyä joitakin tiettyjä asioita on ilmeisesti väärä, sillä olen poikkeuksesta onnistunut ärsyttämään kyselylläni X-miestäni sekä ennen että jälkeen eron. Ongelmaksi tilanne muodostuu, kun ärsytys tarttuu, nousee mittaansa ja keskustelu siirtyy asiasta toiseen, siihen, mistä ei oikeastaan ollut edes kyse. Niin kävi tänäänkin. Ne muutamat arkitodellisuudesta eristetyt ja siltä suojatut puheenaiheet nousivat jälleen keskustelumme kärkeen, mikä johti väistämättä ensin ilmiriitaan, sen jälkeen molemminpuolisiin asiattomuuksiin ja lopulta vielä näennäiseen rauhaan ja sovintoon. Tuttu tarinan kaari jo kahdenkymmenen vuoden takaa. Vie paljon energiaa, ei johda edes tyydyttäviin lopputuloksiin ja saa aikaan paljon pahaa mieltä. Ikävän tästä kaikesta tekee kuitenkin se, että tunnetila tahtoo jäädä päälle, vaikka siitä tietoisesti pyrkiikin eroon. Näin nukkumaanmenon aikaan se ei suinkaan ole se odotetuin taso, jonne haluaa päästä hetkeä ennen unen tuloa.

Raha on keskustelunaiheista se viheliäin. Ero on järjettömän kallis ratkaisu, ja joissain tapauksissa sen synnyttämän ahdingon sietäminen ja hallinta on toiselle vaikeampaa kuin sille toiselle. Eron jälkeinen talouden sopeuttamisen aika tuntuu ikuisuudelta, etenkin, kun kohennusta siihen ei ole odotettavissa. Arki rakentuu rahan vuoksi ja sen osalta sarjasta valintoja ja tiukempia valintoja, nykyään vain harvoin itsestäänselvyyksistä. Sitä vastaan voi yrittää taistella tai sen kanssa voi yrittää tulla toimeen. Itse olen valinnut tuon jälkimmäisen vaihtoehdon, ja kykenen sen vuoksi säilyttämään siihen liittyvissä keskusteluissa malttini varsin hyvin. Siitä toisesta en ole ihan samaa mieltä sen enempää hänen tilannettaan perkaamatta.

On siis tympeää, että seesteinen ja hyvä olo muuttuu äkillisesti joksikin ihan muuksi, mikä heilauttaa pientä siivua minusta hetkellisesti. Huomenna asiat ovat taas paremmin. Siihen on uskominen. Lienee syytä olla kiitollinen taas tästäkin päivästä, aika pienillä tappioilla siitä selvittiin, sittenkin.

Viereisen polun kulkija

Olin aikeissa aloittaa kirjastosta lainaamani kirjan lukemisen, mutta kulkija viereiseltä polulta kysäisi omassa blogissaan (http://www.eronnut1973.blogspot.fi), että jos en usko löytäväni Häntä nettideittipalveluista, niin mistä sitten? Vastasin hänelle, kuten tavallista, sen, mitä sylki suuhun toi ja "kynä paperille" piirsi:

Fenix Minussa17. marraskuuta 2014 21.16

Sen kun tietäisi? Ei ainakaan baareissa juoksentelu. Ehkäpä tapaan Hänet parkkipaikalla, kaupan käytävällä, juostessani palaverista toiseen tai siellä palaverissa, lenkkipolulla, rappukäytävässä tai... kotiovella? :D

Vastauksen tallennettuani jäin hetkeksi oikein miettimään, että näinkö oikeasti ajattelen, parkkipaikalla (onko siellä koskaan muita samaan aikaan?), kaupan käytävällä (kuka siellä ketään oikeasti pysäyttäisi?), juostessani palaverista toiseen (minuuttiaikataululla? Jep.) tai siellä palaverissa (NOT! Ja sitä paitsi valtaosa heistä on vielä naisia!), lenkkipolulla (...), rappukäytävässä (joita ei elämääni mahdu montaakaan) tai kotiovella (romantikko!). Näin ajatellen uuden miehen löytäminen alkoi yhtäkkiä vaikuttaa mahdottomalta tehtävältä. No, toisaalta, ajattelin, eihän tähän vauhtiin kukaan edes ehtisi mukaan.

Eipä kai, jos siihen niin asennoituu. Olenko siis valmis jatkamaan yksin lopun ikääni? En. Jatkan toisin sanoen haaveilua. Eikös joku viisas ole joskus todennutkin, että kun oikein toivoo ja uskoo siihen, mitä toivoo, se toive toteutuu... Toivossa on hyvä elää.

Sen verran tuo ajatus taas rullaa yhden asian ympärillä, että lienee viisainta sammuttaa valot ja sulkea silmät tältä päivältä. Kaikki muu jääköön viivan alle. Aurinko paistaa taas huomennakin!

Sunnuntai-illan ratoksi

www.hidastaelamaa.fi

Viikonlopun leppoisa ja rauhallinen luonne, ja vähä tekemisen pakko on taas tehnyt hyvää. Vaikka erotessamme vastustin sydämeni pohjasta vuoroviikkojärjestelyä lasten asumisessa, on pakko vetää sanojaan takaisin. Tämän pian vuoden mittaisen kokemuksen pohjalta pidän sitä tällä hetkellä ainoana oikeana vaihtoehtona, etenkin tilanteessa, jossa minä ja lasteni isä elämämme.

Vuoropuhelu välillämme toimii, luotamme toisiimme vanhempina, joustamme järjestelyissä ja autamme toisiamme tarvittaessa esimerkiksi äkillisen esteen tullen. Kunnioitamme toisiamme ja olemme myös kyenneet säilyttämään avoimen keskuteluyhteyden sekä ystävyyden välillämme.  Lapset ovat tervetulleita molempiin koteihinsa aina. Me molemmat vanhemmat pidämme lapsiimme yhteyttä heidän ollessaan toisen vanhemman luona. Tapaamme satunnaisesti myös porukalla viikkojen aikana. Lapsilla on kaksi kotia, vuoroviikkoisuus ei heidän omakertomansa mukaan rasita heitä ja he voivat silminnähden hyvin, vaikka perheemme onkin jakautunut kahteen talouteen pysyvästi.

Näin äidin ja erityisesti naisen näkökulmasta järjestely ei niinikään ole hassumpi. Eikä kuulemma miehenkään tai isän näkökulmasta.

Ne viikot, kun lapset ovat kotona, ovat intensiiviä ja tietyllä tavalla tauottomia. Päivät menevät putkessä töihin, töistä, treeneihin, treeneistä -juoksuna, ja sitä tuntee olevansa kovin tehokas. Tosin tulokset eivät puhu puolestani. Sain lapsilta viime viikolla huomautuksen, että alusvaatteet alkavat olla lopussa, kun äiti ei ole pessyt pyykkiä riittävän tehokkaasti - kuulemma kahteen viikkoon. No, en allekirjoita tuota täysin, mutta myönnettäköön, kyllä siinä totuuden siemen piilee.

Silloin, kun lapset ovat viikon isällä, on aikaa itselle ja omille tarpeilleen. Aikatauluttomuus on ehkä sen ajan parhaita puolia. Saa olla ja mennä tai olla tekemättä ja menemättä juuri sen mukaisesti, mikä itsestä tuntuu hyvältä. On aikaa omille ajatuksille ja oloille, toisaalta myös ystäville ja läheisille, miksei myös uusille tuttavuuksille. Sinä aikana ehtii ladata itsensä täyteen ja lapsiin liittyvä ikäväkin kasvaa sillä tavalla sopivasti, että he ovat kovin tervetulleita taas kotiin kaikkine puolinensa.

Vaihtopäivä on tässä järjestelyssä ehkä se vaikein meille kaikille. Siitä selvitään usein sillä, että kaikki antavat tilaa toisillensa. Olemme myös valinneet vaihtopäiväksi arkipäivän, jotta viikonloput eivät täyty vaihtamisesta, vaan lapset ja vanhemmat saavat viettää ne ehjinä. Arkipäivät kun ovat muutenkin täynnä kulkemista, niin siinä samalla myös koti vaihtuu sopivasti.

Akut on nyt siis ladattu. Arki koittaa huomenna ja tuo tullessaan melkoisen määrän taas työtä. Hyvä niin. Muutaman päivän päästä aarteeni palaavat taas kotiin.

Hyvää alkavaa viikkoa!