Pahan jäljet

Kun antaa itselleen luvan istahtaa kivelle katselemaan elämäänsä hiukan etäämmältä, valintojaan arvioiden, tulee hypänneeksi melkoisen kelkan kyytiin. Vuodet ovat kuorineet minua kerros kerrokselta ja samaan aikaan korjanneet vuosien jättämiä jälkiä tasapainossa pysyäkseen. Matka on ollut hyvä, joskaan ei kaikista helpoin vaihtoehto. Toisaalta, olen löytänyt itseäni uudelleen, sen, mitä ihan oikeasti olen. Tai ainakin osan siitä, ja sitä loppua on vielä perattava lisää. Pitää päästä pohjalle saakka, ollakseen jälleen ehjä jonakin päivänä. Enpä kuitenkaan arvannut, mitä sieltä pohjalta löytäisin.

Sinut löydettyäni luovuin itsestäni. Lakkasin halaamasta tai "roikkumasta kaikkien kaulassa", kuten sinä asian ilmaisit. Lopetin myös asioistani puhumisen rakkaille ystävilleni, heille, jotka minua olivat nuoruudestani asti kuunnelleet. Riitojen ja erimielisyyksien syy löytyi aina minusta. Odotit anteeksipyyntöä kaikesta, minkä koit vääryydeksi itseäsi vastaan. Siihen asti kuvittelin tietäväni oikean ja väärän eron, sillä olin sen oppinut jo varhain vanhempieni hellässä huomassa. Sinun kanssasi mikään oppi ei ollut riittävää, en osannut pyytää edes anteeksi. En tiennyt tehneeni niin usein väärin, kuin sinä minulle opetit. Olin myös liian herkkä, itkuni ärsytti sinua aina. Käskit lopettamaan pillittämisen. Kun vuosien aikana käperryin yhä enemmän itseeni, kutsuit minua hulluksi. Kotityöt olivat minun vastuullani. Se, mitä ajattelin tai tunsin oli väärin. Lopulta aloin lihoa, enkä välittänyt enää itsestäni. Lopetin meikkaamisen ja vaatteetkin vaihtuivat väljiin. Itsetuntoni mureni. Pakenin kodin sisällä vallitsevaa ahdistusta työmatkoille. Ne olivat henkireikäni vuosien ajan. Silti kaikki muu, kuin lasten kanssa ja kodissa viettämäni aika, kalvoi omaatuntoani; Oli kuin olisin aina tehnyt väärin. Muistan kyllä joidenkin läheisten huomautukset siitä, miten olin muuttunut. Silti rakastin sinua sokeasti kaikkien niiden vuosien ajan myöntämättä, että tein väärin itseäni kohtaan. Suostuin sellaiseen elämään, minkä uskoin olevan minulle hyväksi. 

Ystäväni kysyi tässä eräänä iltana, että olenko koskaan pohtinut, että se, mitä kerron kokeneeni nyt ja silloin täyttää jossakin määrin henkisen väkivallan tunnusmerkit. Siis mitä? Minäkö? Uhri? Ei kai sellaista tule pohtineeksi, kun elämään mahtui myös paljon hyvää. En ollut pohtinut sitä koskaan aikaisemmin, mutta nyt asioita alkoi nousta pintaan... vallankäyttö piiloutuu usein arkisten tapojen ja tottumusten taakse, sellainen vallankäyttö, joka saattaa vahingoittaa toista. Tätä en välttämättä olisi halunnut oivaltaa, mutta itsepä olen polkuni valinnut. Oli aika perata tämän eron loputkin syyt ja taustatekijät juurta jaksaen, uusi elämä olisi viimeinkin valmis alkamaan sen jälkeen.

Päästää irti ollakseen vapaa

"Pidä tai et pidä, kunhan meidän välillä on kaikki hyvin", sanoit minulle. Et taaskaan kuunnellut, mitä olin sinulle kertonut. Et ajatellut, etkä ymmärtänyt. Halusit, kuten aina ennenkin, toimia oman agendasi mukaan muista välittämättä. Juuri, kuten meidät jokaisen jossain määrin pitäisikin. Sinun tavassasi on vaan jotakin sellaista, mikä ylittää ymmärryskykyni.

Oivalsin hetki sitten, että roikun edelleen joissakin menneisyyden haamuissa, tutuissa ja turvallisissa rakenteissa, sellaisissa, joihin olen juurtunut ja kasvanut kiinni. Nyt tuo kiinnikasvamisen tunne on alkanut ahdistaa. Tietoisuus itsestä ja omasta hyvinvoinnista on kehittynyt sellaiseen vaiheeseen, että olen viimeinkin valmis astumaan seuraavaan ulottuvuuteen. Kylläpä se veikin pitkän aikaa. Kuka sanoi, että erosta voisi päästä eroon nopeasti?

Tässä rytinässä ystävyyssuhde exän kanssa muuttaa radikaalisti muotoaan. Hänen tunnustamansa arvomaailma, johon väistämättä lasten kautta olen tiukasti sidoksissa, tahtoo syöstä myös minut kohti kaaosta. On siis helpompi astua askeleet taaksepäin ja antaa hänen jatkaa matkaansa. Jos hän olisi oman erotyönsä tehnyt, välttyisin nyt niiltä selityksiltä, kysymyksiltä, syytöksiltä ja  aneluilta; Miksi en hyväksy hänen tapaansa toimia, miksi kerron lapsille tunteistani, "emmekö enää olekaan kavereita", "olen aina luottanut sinuun", "sinä et vastannut, vaikka minä..."

On aika mennä eteenpäin. Sokea toiveeni exän kanssa elämän yhteisistä rakenteista purkautuu tämän päätöksen myötä. Luuloni, että exät voivat olla läheisissä, mutta toisensa vapaaksipäästäneissä väleissä lopun ikäänsä, oli harhaa. Jos toinen jatkaa elämäänsä sen suuntaa muuttamatta, ja toinen löytää itsensä täysin uudesta kontekstista, katoaa näiden kahden väliltä jotakin olennaista. Jossakin syvällä meissä molemmissa eli edelleen tarve olla läsnä toisen elämässä, tietää asioista enemmän kuin tarpeeksi ja säilyttää kahdenvälinen yhteys. Minua se alkoi kuitenkin vaivata; hän ei tiedä minusta paljoakaan, omaa elämäänsä hän kuitenkin jakaa kanssani liikaa. En halua enää tietää sitä kaikkea, sillä tietäminen sitoo minut häneen tavalla, mitä en halua. Se ei kuitenkaan sulje pois hyviä välejä tai sitä, etteikö toimeen voisi tulla. Kyse on ennemminkin siitä, miten paljon asioita jaamme keskenämme ja että molemmat ymmärtävät sen samalla tavalla.

Ajasta seuraavaan

Oli pakko riuhtaista itsensä irti, päästää vapaaksi ja toivoa, että ankkurini kestävät jälleen. Ja mikseivät kestäisi, olihan vastassa tuttu hahmo vuosien takaa, se, johon joskus rakastuin ja jonka kanssa elämäni jaoin. Koville se kuitenkin otti, niin koville, että kuten silloin vajaa neljä vuotta sitten, niin nytkin, urtikaria valtasi kaulanalueeni yöunien aikaan. Heräsin aamulla punoitukseen ja kutinaan. Stressi oli päässyt valloilleen ja kroppani osoitti sen hyvin selkeästi: Olisi korkein aika keskittyä itseen, rakastaa ensisijaisesti itseä, ei kaikkia muita.

Kuten olen näiden vuosien aikana oppinut, vastuuta ei koskaan voi sysätä toiselle, vaan vastuu siitä, mitä teen, olen tai ajattelen ja siitä, mitä se aiheuttaa tai mihin se johtaa, kuuluu vain minulle. En voi syyttää reaktioistani toista, vaikka hän kaikkensa tekisikin minut pois tolaltani saadakseen. Ja niin hän yritti. Toimi omasta mielestään parhaaksi katsomallaan tavalla, niissä olosuhteissa, mitkä nyt olivat läsnä. Se, miksi minä reagoin, kuten reagoin on se, mikä pistää miettimään. Miksi pelkään lasteni puolesta, miksi epäilen hänen kykyään harkita tekojensa seurakset lasten kannalta, miksen luota siihen, että valintansa ovat oikeita vaikkeivat minua miellytäkään? Mistä kumpuaa tuo loputon pelko, omasta epävarmuudestako? Kateudesta? Yksinäisyydestä? Tunteita, joita arkitajuntani ei tunnista, paitsi ehkä tuon epävarmuuden; vai miksi edelleen olen yksin, kun muut ympärillään löytävät etsimänsä. Enkö sittenkään uskalla heittäytyä elämän vietäväksi, vaan roikun epätoivoisesti elämäni ankkureissa, vaikka ne kuormittaisivat minut lopulta henkihieveriin. 

Tunnen olevani jälleen jonkin kääntöpiirin äärellä. Olen muuttunut tai muuttumassa, mutta millaiseksi. Olen päästänyt irti useista kuormittavista ihmissuhteista tänä syksynä, sellaisista, jotka eivät oikeasti ole kiinnostuneita minusta, vaan käyttävät minua oman olonsa tulkkina, kanavoinnin väylänä, välineenä, jota voi hyödyntää omien tarkoitusperiensä toteuttamiseen. Ja minä olen sen sallinut. Vaan en enää. Olen luopunut, josko seuraavaksi saisin taas jotakin? Ainakin tilaa alkaisi olla uudelle, kun vanhasta on jäljellä enää rippeet, niin paljon olen kerroksia päältäni kuorinut, niin aidon itseni varaan nyt jättäytynyt. Se sitten kantaa sinne, minne se kantaa tuoden tullessaan sen, mitä se tuo. Surullista, mutta samaan aikaan myös kovin toiveikkuutta ja uteliaisuutta herättävää, josko elämä viimeinkin avaisi uuden oven ja mahdollisuudet sen takana, tämä polku alkaa olla loppuun kuljettu.

Taivas itkee kanssasi

Rakas Ystävä. Tänään kääntyy uusi sivu elämäsi kirjassa. En tiedä, halusitko sinäkään sen päivän koskaan tulevan, mutta ehkä olit sen suhteen vähemmän naiivi kuin minä aikanani. Tai ehkä et. Nyt tuli kuitenkin sinun vuorosi. Suren sitä kanssasi. Olisipa avioliitot tehty kestäväksi, parisuhteet pidemmäksi, ihmiset sen sisällä elastisemmiksi. Olisipa, vaan ei.

Tänään seison vierelläsi, ojennan käteni ja autan sinua pysymään pystyssä. Otan mukaani paketin nenäliinoja, leveät hartiat ja tukevat jalat. Voit nojata minuun, antaa itkun tulla ja vavisuttaa vartaloasi. Tänään saat luvan olla heikko. Tänään sinun ei tarvitse olla vahva. Tiedän, miltä se tuntuu, kun maailma romahtaa, kun se, minkä uskoit kestävän ikuisuuden lakkaakin olemasta, kun se, jota rakastit, ei enää muodostakaan parisuhdetta kanssasi. Ystäväni, tänään sinun on päästettävä irti ja uskottava siihen, että jonakin päivänä olet taas ehjä. Usko riittää tai edes pieni, ohikiitävä hetki jotakin sen suuntaista, mutta usko siihen, että vaikka tänään voimasi ei sinua jaksa pitää pystyssä, jonakin päivänä se tekee sen taas. Puolisosta luopuminen, perheen hajoaminen osiin, lapsenuskon järkkyminen ja unelmien särkyminen sattuu joka puolelle sinua, sen tiedän. En voi viedä sitä kipua sinulta pois, mutta voin valaa sinuun uskoa huomisesta. Ei tänään, eikä vielä huomennakaan, mutta taas jonakin päivänä voit nostaa katseesi ylös ja katsoa rohkeasti, avoimin silmin eteenpäin. Tulevaisuus odottaa sinuakin. Niin kauan kun kuitenkin tarvitset, seison tukenasi irti päästämättä.

Syystuulia

Niin päättyi loma ja jäivät kesän riennot, joita aikaisempiin nähden oli kuin olikin harvemmassa. Syystuuli toi tullessaan varmuuden siitä, että tämä jatkuvien muutosten kierre ei pysähtyisi kesään. Erot koettelivat ystäväpiirissä, pitkiä parisuhteita hyvinkin läheltä joutui puntariin, ja kuten ennenkin, vain harvat niistä selvisivät kuiville vaurioitta. Toisaalta, yhä useampi heistä myös koki saavansa eron myötä uuden mahdollisuuden tehdä jotakin toisin, vastoin suunnitelmia ja erityisesti itsensä kanssa, oman eloonheräämisen ja kasvun näkökulmasta. Olen entistä varmempi siitä, että Universumi käy tällä hetkellä läpi suurta murrosta, mikä lopulta johtaa johonkin parempaan. Ehkä johonkin sellaiseen, missä materiaalinen hyvinvointi jää henkisen hyvinvoinnin varjoon. Zeniläinen ajatus siitä, että se mikä on on hyvä, vahvistuu sydämessäni. Jatkuva muutos ei sittenkään ole hyvää tai pahaa, se vain on, ja se on hyvä. Rauhoittava ja myös vapaaksi laskeva tulokulma elämään.

Ja mitä miehiin tulee, niin Ruusuinen jäi, kuten kerroinkin. Ei tosin kokonaan, pidimme yhteyttä vielä tovin lähes päivittäin. Sitten viestittely alkoi köyhtyä sisällöltään ja hiipui lopulta olemattomiin. Olimme molemmat valmiita jatkamaan matkaamme, päästämään irti siitä, mikä ei tässä ajassa ollut mahdollista. Mielenkiintoista tietenkin oli myös se, että kohdalleni on sen jälkeen osunut jokunen varsin mielenkiintoinen tyyppi, sellainen ei-niin-perusjamppa, jotka ovat katselleet elämää tältä samalta laidalta kanssani. Niistä tuskin sen enempää kerrottavaa syntyy, mutta keskeneräisen palapelin paloja hekin, ja hyvä niin.

Koen elämäni hyvin tasapainoiseksi juuri nyt. Töitä, paljon liikuntaa, aikaa lapsille ja ystäville sekä sitten se joku sinä päivänä, kun hän vastaan sattuu tulemaan. Kukapa sitä tietää, vaikka se olisi jo huomenna. Olen siihenkin nyt valmis, olen kokonainen ja riitän itselleni.