Ajasta seuraavaan

Oli pakko riuhtaista itsensä irti, päästää vapaaksi ja toivoa, että ankkurini kestävät jälleen. Ja mikseivät kestäisi, olihan vastassa tuttu hahmo vuosien takaa, se, johon joskus rakastuin ja jonka kanssa elämäni jaoin. Koville se kuitenkin otti, niin koville, että kuten silloin vajaa neljä vuotta sitten, niin nytkin, urtikaria valtasi kaulanalueeni yöunien aikaan. Heräsin aamulla punoitukseen ja kutinaan. Stressi oli päässyt valloilleen ja kroppani osoitti sen hyvin selkeästi: Olisi korkein aika keskittyä itseen, rakastaa ensisijaisesti itseä, ei kaikkia muita.

Kuten olen näiden vuosien aikana oppinut, vastuuta ei koskaan voi sysätä toiselle, vaan vastuu siitä, mitä teen, olen tai ajattelen ja siitä, mitä se aiheuttaa tai mihin se johtaa, kuuluu vain minulle. En voi syyttää reaktioistani toista, vaikka hän kaikkensa tekisikin minut pois tolaltani saadakseen. Ja niin hän yritti. Toimi omasta mielestään parhaaksi katsomallaan tavalla, niissä olosuhteissa, mitkä nyt olivat läsnä. Se, miksi minä reagoin, kuten reagoin on se, mikä pistää miettimään. Miksi pelkään lasteni puolesta, miksi epäilen hänen kykyään harkita tekojensa seurakset lasten kannalta, miksen luota siihen, että valintansa ovat oikeita vaikkeivat minua miellytäkään? Mistä kumpuaa tuo loputon pelko, omasta epävarmuudestako? Kateudesta? Yksinäisyydestä? Tunteita, joita arkitajuntani ei tunnista, paitsi ehkä tuon epävarmuuden; vai miksi edelleen olen yksin, kun muut ympärillään löytävät etsimänsä. Enkö sittenkään uskalla heittäytyä elämän vietäväksi, vaan roikun epätoivoisesti elämäni ankkureissa, vaikka ne kuormittaisivat minut lopulta henkihieveriin. 

Tunnen olevani jälleen jonkin kääntöpiirin äärellä. Olen muuttunut tai muuttumassa, mutta millaiseksi. Olen päästänyt irti useista kuormittavista ihmissuhteista tänä syksynä, sellaisista, jotka eivät oikeasti ole kiinnostuneita minusta, vaan käyttävät minua oman olonsa tulkkina, kanavoinnin väylänä, välineenä, jota voi hyödyntää omien tarkoitusperiensä toteuttamiseen. Ja minä olen sen sallinut. Vaan en enää. Olen luopunut, josko seuraavaksi saisin taas jotakin? Ainakin tilaa alkaisi olla uudelle, kun vanhasta on jäljellä enää rippeet, niin paljon olen kerroksia päältäni kuorinut, niin aidon itseni varaan nyt jättäytynyt. Se sitten kantaa sinne, minne se kantaa tuoden tullessaan sen, mitä se tuo. Surullista, mutta samaan aikaan myös kovin toiveikkuutta ja uteliaisuutta herättävää, josko elämä viimeinkin avaisi uuden oven ja mahdollisuudet sen takana, tämä polku alkaa olla loppuun kuljettu.

Taivas itkee kanssasi

Rakas Ystävä. Tänään kääntyy uusi sivu elämäsi kirjassa. En tiedä, halusitko sinäkään sen päivän koskaan tulevan, mutta ehkä olit sen suhteen vähemmän naiivi kuin minä aikanani. Tai ehkä et. Nyt tuli kuitenkin sinun vuorosi. Suren sitä kanssasi. Olisipa avioliitot tehty kestäväksi, parisuhteet pidemmäksi, ihmiset sen sisällä elastisemmiksi. Olisipa, vaan ei.

Tänään seison vierelläsi, ojennan käteni ja autan sinua pysymään pystyssä. Otan mukaani paketin nenäliinoja, leveät hartiat ja tukevat jalat. Voit nojata minuun, antaa itkun tulla ja vavisuttaa vartaloasi. Tänään saat luvan olla heikko. Tänään sinun ei tarvitse olla vahva. Tiedän, miltä se tuntuu, kun maailma romahtaa, kun se, minkä uskoit kestävän ikuisuuden lakkaakin olemasta, kun se, jota rakastit, ei enää muodostakaan parisuhdetta kanssasi. Ystäväni, tänään sinun on päästettävä irti ja uskottava siihen, että jonakin päivänä olet taas ehjä. Usko riittää tai edes pieni, ohikiitävä hetki jotakin sen suuntaista, mutta usko siihen, että vaikka tänään voimasi ei sinua jaksa pitää pystyssä, jonakin päivänä se tekee sen taas. Puolisosta luopuminen, perheen hajoaminen osiin, lapsenuskon järkkyminen ja unelmien särkyminen sattuu joka puolelle sinua, sen tiedän. En voi viedä sitä kipua sinulta pois, mutta voin valaa sinuun uskoa huomisesta. Ei tänään, eikä vielä huomennakaan, mutta taas jonakin päivänä voit nostaa katseesi ylös ja katsoa rohkeasti, avoimin silmin eteenpäin. Tulevaisuus odottaa sinuakin. Niin kauan kun kuitenkin tarvitset, seison tukenasi irti päästämättä.

Syystuulia

Niin päättyi loma ja jäivät kesän riennot, joita aikaisempiin nähden oli kuin olikin harvemmassa. Syystuuli toi tullessaan varmuuden siitä, että tämä jatkuvien muutosten kierre ei pysähtyisi kesään. Erot koettelivat ystäväpiirissä, pitkiä parisuhteita hyvinkin läheltä joutui puntariin, ja kuten ennenkin, vain harvat niistä selvisivät kuiville vaurioitta. Toisaalta, yhä useampi heistä myös koki saavansa eron myötä uuden mahdollisuuden tehdä jotakin toisin, vastoin suunnitelmia ja erityisesti itsensä kanssa, oman eloonheräämisen ja kasvun näkökulmasta. Olen entistä varmempi siitä, että Universumi käy tällä hetkellä läpi suurta murrosta, mikä lopulta johtaa johonkin parempaan. Ehkä johonkin sellaiseen, missä materiaalinen hyvinvointi jää henkisen hyvinvoinnin varjoon. Zeniläinen ajatus siitä, että se mikä on on hyvä, vahvistuu sydämessäni. Jatkuva muutos ei sittenkään ole hyvää tai pahaa, se vain on, ja se on hyvä. Rauhoittava ja myös vapaaksi laskeva tulokulma elämään.

Ja mitä miehiin tulee, niin Ruusuinen jäi, kuten kerroinkin. Ei tosin kokonaan, pidimme yhteyttä vielä tovin lähes päivittäin. Sitten viestittely alkoi köyhtyä sisällöltään ja hiipui lopulta olemattomiin. Olimme molemmat valmiita jatkamaan matkaamme, päästämään irti siitä, mikä ei tässä ajassa ollut mahdollista. Mielenkiintoista tietenkin oli myös se, että kohdalleni on sen jälkeen osunut jokunen varsin mielenkiintoinen tyyppi, sellainen ei-niin-perusjamppa, jotka ovat katselleet elämää tältä samalta laidalta kanssani. Niistä tuskin sen enempää kerrottavaa syntyy, mutta keskeneräisen palapelin paloja hekin, ja hyvä niin.

Koen elämäni hyvin tasapainoiseksi juuri nyt. Töitä, paljon liikuntaa, aikaa lapsille ja ystäville sekä sitten se joku sinä päivänä, kun hän vastaan sattuu tulemaan. Kukapa sitä tietää, vaikka se olisi jo huomenna. Olen siihenkin nyt valmis, olen kokonainen ja riitän itselleni.

Puolikas mies

"[---] Uuden onnen alttarilla vielä kerran kaikkea minä uhrata en voi

Näetkö sen surullinen susta tulisi aikanaan

Sillä miehen saat mutta puolikkaan
Lähellä sua, rehellinen mä en olisi millloinkaan
Sillä miehen saat, mutta puolikkaan

Sen sä saat jos sä tahdot silti sen
Sen sä saat miehen käyttökelpoisen
Mut puolet vaan laitan puolet varastoon
Kunnes taas rakkauteen mä valmis oon [---]"

Hän kutsui minua enemmän kuin ystäväksi, mutta vähemmän kuin vakavasti otettavaksi kumppaniksi pysyen linjassa aiemmin kertomansa kanssa. Hän kertoi nauttivansa seurastani ja haluavansa tapailua jatkaa. Itse olen aallonmurtajalla; Riittääkö miehen puolikas, kaikkea en voi saada, vai jättäisinkö leikin sikseen kaikesta siitä hyvästä huolimatta, mitä hänellä on tai oli tarjota. En aikaisemmin ole haksahtanut vastaeronneisiin, mutta jokin tässä vei nyt mennessään. Vastaeronneet ovat, kuten kaikki meistä aikoinaan, niin avohaavoilla, kykenemättömiä heittäytymään tunteen vietäväksi, vailla läheisyyttä, täynnä ymmärryksen, huomion ja rakkauden tarvetta. Ei se miehen arvoa vähennä, ja onhan hän kaikkina yhteisinä hetkinä ollut aidosti läsnä, mutta vain puolikkaana.

Olen yrittänyt miettiä, voi Luoja, että olenkin miettinyt, istunut, pohtinut, maannut ja ajatellut, meditoinut, tyhjentänyt ja ottanut vastaan, vaan vastausta en ole löytänyt. Hyväksi en oloani koe näinkään, toisaalta pieni toivon pilkahdus välähtää aina silloin tällöin mielessäni, kannattaisiko sittenkin odottaa, eihän tulevaisuudesta voi tietää...Kunnes oivallan: Omasta tarvitsevuudesta tässä on taas kysymys. Vuosien harjoittelusta huolimatta en vieläkään osaa olla tarvitsematta, ja se muodostaa kahden ihmisen välille vääränlaisen yhteyden. On oltava kokonainen itsessään voidakseen ehjää suhdetta rakentaa. En taida olla siihen vieläkään valmis. Tai ehkä toisen ehjän ihmisen kohdalla voisin jo onnistuakin, mutta en nähtävästi puolikkaan kanssa?

Jatkan siis pohdiskelua, rakkauden etsimistä itsestäni, mielen tyynnyttämistä ja tarpeen hävittämistä. Se mitä Ruusuisen kanssa tapahtuu jää nähtäväksi. Juuri nyt tuntuu siltä, että päästän hetken kuluttua irti ja jatkan matkaani.

Mielen kesäjumppaa

"Sul on hyvä suunta sul on oma pää, älä tähän tuleen makaamaan jää. Jos et aukaise sun suuta et voi mitään muuttaa. Ainakin voit edes yrittää" (Kuningasidea: Oma pää)

Universumi se ei lakkaa minua opettamasta. Tällä kertaa se toi eteeni kyvyn tai taidon luottaa elämään, siihen mitä tapahtuu, vaikka en sitä itse kykenisikään hallitsemaan tai kontrolloimaan. Luottamus, pelko, irtipäästäminen sekä usko toisiin ihmisiin ja samalla myös itseeni haastavat minua juuri nyt, tässä hetkessä. Eikä riitä, että asiat pyörivät päässäni juurta jaksaen näin päiväsaikaan, vaan myös yöuneni toistuvat samankaltaisina, tilanteina, joissa tahdon suojata itseäni, piiloutua joiltakin seikoilta, nähtävästi silloinkin pelkojeni edessä. Toki ymmärrän valinneeni tämän tien, jossa olen valmis muuttumaan, oppimaan ja ottamaan myös vastaan, mutta valintaa tehdessäni en ymmärtänyt, miten mutkikkaaksi se tie rakentuisi.

Tällä kertaa Universumi ei siis hoitanut miessuhdettani ns. päiviltä, kuten niin monesti aikaisemmin. Se antoi ja antaa nähtävästi edelleen miehen, tuon Ruusuisen, pysyä lähelläni, korostaen kuitenkin hetkessä elämisen taitoa, ihanuutta ja autuutta. Se saa minut tuntemaan oloni malttamattomaksi, levottomaksi ja paikoin myös ahdistuneeksi. Olisi niin mukavaa järjestää asioita siten, kuin itse tahtoisin, siihen tahtiin kuin itse tahtoisin, nyt, kun minulle sopisi. Vaan ei. Universumi toi siis eteeni miehen, jonka elämäntilanne ei toistaiseksi mahdollista todellisen parisuhteen rakentamista, vaikka hän vapaa olisikin sitä tekemään. Se pakottaa minut jarruttamaan, ajamaan ykkösvaihteella, olemaan suunnittelematta, odottamaan, etenemään hitaasti, niin hitaasti, ettei nopealiikkeinen mieleni sitä oikein tahtoisi sulattaa. Tai vaihtoehtona se ehdottaa eteenpäin menemistä. Ja silti tunnen, että odottaminen kannattaa, vaikka ilman kipua ja kärsimystä se ei kuitenkaan näytä onnistuvan. Joudun kaikenaikaa pidättelemään kielenkantojani, jotten tekisi vääriä tulkintoja kysymättä toiselta ensin, jotten ryntäisi suinpäin karkuun, tuohtuneena itse kehittämästäni mielikuvasta tai jotta en tukahduttaisi minääni ollakseni jotakin muuta kuin olen. On tämä niin monimutkaista ja vaikeaa.

Elämä siis pakottaa minut uskomaan ja luottamaan sekä tulevaan että itseeni, että kelpaan menneisyyden pettymyksistä ja kokemuksista huolimatta, että minä riitän tällaisena, ja että joku voi oikeasti pitää minusta juuri minuna, ottaa välimatkaa katoamatta, olla yhteydessä olematta jatkuvassa yhteydessä, olla lähellä olematta läsnä... että kaikki eivät lupaa olemattomia, katoa ristiriidan tullen, lakkaa olemasta... Voin kertoa, ettei ole ihan yksinkertaista. Luulin taas kerran olevani jo kuivilla, mutta ei, se oli vain pieni suvanto pitkän matkan jossakin vaiheessa. Ja nyt matkan on jatkuttava, jotta ehjä parisuhde voisi jonakin päivänä avautua kukoistukseensa, joko Ruusuisen tai jonkun muun ihanuuden kanssa.

No niin, siis, Ruusuinen ei ole kadonnut mihinkään. Hän tapasi lapseni viikko sitten ja jatkoi yhteydenpitoaan senkin jälkeen. En tiedä, oliko virhe vai ei, mutta niin annoin luvan tapahtua. Ehkä vain analysoin liikaa. Pitäisi kai lopettaa sekin ja nauttia siitä, mitä nyt juuri on, pohtimatta sen enempää, onko se vielä huomennakin, sillä se on ihan parasta. Just nyt.