Hyvää Joulua

Hyvää Joulua Sinulle, joka luet tätä blogia!

Joulurauha laskeutui meille jo muutama päivä sitten. Perinteinen joulustressi jäi historiaan eron myötä, ja ilokseni Joulu on tullut sen jälkeen, kuten aina ennenkin, mutta ilman sen suurempaa hösäämistä. Läheisyys, yhdessäolo ja asettuminen hetkeen ovat olleet  antoisia valintoja.

Muiden ystävien tapaan myös Lastenisä ja nyxänsä kävivät jouluglögillä, ja vietimme hetken yhdessä lasten kanssa. Se tuntui mukavalta. Muistelimme menneitä Jouluja ja kolmen aikuisen erilaisia perinteitä. Kaikki viha, kauna ja katkeruus olivat kadonneet myös jo muistojen joukosta. Oli vain hyvä olla, meillä kaikilla, niin luulen. Ainakin lapset vaikuttivat onnellisilta halattuaan isänsä ja hänen puolisonsa, ja kapsahdettuaan lopuksi minun kaulaani. Jälleen koen valinneeni oikein elämäni risteyksissä. 

Joulu saa nyt tulla sellaisena kuin se on; lasten ja sukulaisten kanssa ja osan aikaa yksin. Tiedättekö muuten, mitä suunnittelin tekeväni, kun lapset jatkavat Joulun viettoon isänsä luokse? XD Ajattelin katsella Netflix-maratonina Silta-sarjan alusta tähän päivään saakka! Väliin vähän suklaata, glögiä ja punaviiniä, kenties lenkki raikkaassa (?) ulkoilmassa ja sitten lisää sitä kaikkea. Yhden vuorokauden verran.

Iloitkaa, ystävät, siitä mitä teillä on. Lämpimiä ajatuksia ja paljon rakkautta! <3

Pompusta nousuun

Olen ehkä koko ikäni ollut se, joka kantaa vastuun, huolehtii ja pitää kokonaisuuden kasassa. Enkä tarkoita, että se olisi absoluuttisen totta tai että muut ajattelisivat asiasta samalla tavalla, vaan puhun omasta kokemuksestani, siitä tunteesta, että taakka (ja otettu / saatu vastuu) on ollut suuri.

Kun ensimmäinen lapseni syntyi, jäin, tosin olosuhteiden pakosta, uudestisyntyneenä, keskelle vauvaperheen arkea pitkälti yksikseni. Odotettu tulokas sekoitti ihanuudestaan huolimatta pakan (siis minun mielessäni) monella tapaa. Halusin tai en, minun oli kuitenkin selvittävä sen hetkisen elämäni koettelemuksista omin voimin. Ja niin monesta tilanteesta, asiasta ja vaiheesta sen jälkeenkin, mutta erityisesti tuon lyhyen elämänkoulun oppimäärän selvitettyäni olen pärjännyt. Pärjännyt niin paljon, että en oikeastaan ole ketään tarvinut elämääni. En edes lasteni isää. Tai olen, mutta hän ei koskaan ottanut perheessämme sellaista roolia, jota minä olisin kaivannut. Tai ehkä hän ei sitä saanut minulta otettua. Kukapa siitä enää selvän ottaa.

Lauantaina istuin sohvalla katselemassa Harry Potteria yhdessä lasteni kanssa. Kuopus kampesi kainaloon, painoi päänsä kainalokuoppaan ja rauhoittui siihen. Sillä hetkellä tiesin, mitä eniten tarvitsen: Haluan tarvita miestä, mutta en konkreettisena tarvitsemisen tunteena. En vaan haluaisi enää riittää kaikkeen, lapsille, työhön, läheisille, ystäville, elämälle. Haluaisin jakaa sen riittämisen tunteen jonkun toisen kanssa. Olisi ihanaa, jos joku joskus sanoisi, että "istu sinä alas tai lähde lenkille, minä hoidan tai teen tämän tai tuon asian sillä aikaa", ja sitten päivän päätteeksi ottaisi kainaloon, pitäisi lähellä, tarjoaisi teetä ja sylin johon nukahtaa. Olisi ihanaa, että ei tarvitsisi ehtiä, jaksaa ja kyetä hoitamaan kaikkea aina itse, siten, kuin olen tehnyt koko aikuisikäni. Riittänyt itselleni ja muille.

Tämä ajatus kietoutuu helposti nyt, myös joskus aikaisemminkin mainitsemaani, minussa vahvasti eläneeseen, menettämisen pelkoon, ja sitä kautta syntyneeseen tarpeeseen kontrolloida ja hallita elämän eri aspekteja. Se on näyttäytynyt elävässä elämässä tilan ottamisena, päätösten tekemisenä ja näin jälkikäteen ajateltuna vain näennäisena taitona elää tasapainoista parisuhdetta. Se on myös ollut osaltani toisen ajatusten, ideoiden ja näkemysten väheksymistä, haluttomuutta tai kyvyttömyyttä arvostaa toisen tapaa elää ja suoranaista taidottomuutta niissä asioissa, mitä pidän tärkeänä, ja jopa välitän eteenpäin erilaisissa yhteyksissä. Luonnollisesti tämä kumuloituu myös siihen kohteluun, mitä itse sain osakseni, siihen vaille jäämisen tunteeseen, missä avioliittoni ajan, erityisesti sen viimeiset kymmenen vuotta painiskelin. Antaessaan saa... Vai miten se meni?

Tätä inhorealistista ajatusleikkiä jatkaakseni, voisiko myös menettämisen pelon kohtaaminen purkaa tuon valtavan toiminnallisen vyyhdin, mikä siihen kietoutuu? Voisiko se tarkoittaa, että olen saamassa oikeasti uuden mahdollisuuden, ehkä jopa uuteen parisuhteeseen, sellaiseen, jossa omana itsenä oleminen ei automaattisesti tarkoittaisi menettämisen pelon tunteen aktivoitumista, vaan voisin viimeinkin olla sitä mitä olen, nauttia siitä mistä pidän ja jatkaa elämääni sellaisena kuin se juuri tällä hetkellä on? Voisiko tämä kaikki toteutua jonakin päivänä suhteessa toiseen ihmiseen?

Juhlapäivät herkistävät. Vuosi on ollut näitä tunteita ja oman pään selvittämistä pullollaan, niillä siis mennään loppuun saakka, oletan?

Hyvää itsenäisyyspäivän iltaa.

Muutosten tuulia

Melkein itketti tänään kaikki se, mitä lähipiirissä, ystävien ja tuttavien joukossa käydään läpi parasta aikaa. Heitä on monia, jotka joutuvat katsomaan peiliin, aloittamaan alusta, keräämään itsensä palasia milloin mistäkin. On eroja, väsymystä, pettymyksiä, sairastumisia, väkivaltaa ja pahoinvointia jos jonkinlaista. Näitä ihmiselämän varjopuolia näyttää tässä ajassa yhdistävän yksi asia; niiden potijoina ovat naiset. Sellaiset naiset, jotka ovat tehneet parhaansa, jopa kaikkensa, antaneet paljon, jopa liikaa, pyrkineet pärjäämään ja menestymään elämässä, kunnes elämän realiteetit pistävät kaiken uusiksi, arvojärjestyksen ensimmäisenä.

Tässä ajassa on jotakin todella merkittävää, vahvoja energioita, järisyttävää rytinää ja isoja muutoksia sekä pienen ihmisen että suuren maailman tasolla. Se pistää miettimään, mistä tässä lopulta on kyse. Olen käynyt yhden pitkän keskustelun erään ihmisen kanssa aiheesta, jo joitakin aikoja sitten. En muista keskustelun sisältöjä enää sen tarkemmin, mutta muistan, miten jotakin liikahti korvieni välissä. Hän mainitsi jotakin naisten roolin tai aseman ja naiseuden muutoksesta sekä arvojen universaalista muutoksesta. Nyt tuo keskustelu näyttäisi realisoituvan käymieni keskustelujen muodossa lukemattomien eri ihmisten kanssa, päivästä, viikosta ja kuukaudesta toiseen. Lähes jokainen pidempään keskusteluun kanssani kiinnittynyt näyttäisi puhuvan tuota samaa kieltä, muutoksesta henkilökohtaisella tasolla. Enkä tarkoita nyt mitään ihan pientä muutosta, vaan hyvin merkittäviä, ihmisen elämässä käänteentekeviä muutoksia. Sellaisia, mikä ensin pysähdyttää, romahduttaa ja lamaannuttaa, saa tulemaan hulluksi, pelkäämään, itkemään, katoamaan pimeyteen. Puhun myös sellaisista muutoksista, jotka saavat alkunsa tuosta epätoivosta, kuin ristiriitaisten ajatusten synteesistä, mikä lopulta johtaa muutokseen. Niissä muutosten tuulissa rakenteet ratkeilevat, ja jokin uusi puskee voimalla pintaan, vahvempana kuin koskaan ennen. Sellaisia naisia elämääni mahtuu monta, mutta mistä he sen sisäisen voimansa ammentavat?

Itse uskon tahtoon, määrätietoisuuteen ja irtipäästämisen voimaan. Uskon vapauteen, itsenäisyyteen ja yhdessä muodostettuun vahvuuteen. Uskon naisiin ja miehiin, heihin, jotka ovat valinneet kahdesta selviytymisen, kasvamisen ja uudistumisen reitin. Sellaiseen minä uskon. Aika näyttää, mihin se riitti ja kuinka pitkälle tai syvälle sen turvin päästiin.

Lämmin ja rakastava maanantaiajatus täältä sohvan pohjalta.

Valoa pimeydessä

Lasillinen punaviinia pehmentää ajatusta sopivasti. Huonosti nukutun yön ja riittävästi touhutun sunnuntaipäivän jälkeen annoin itselleni luvan istahtaa alas ja vajota ajatuksiini, joita ei oikeastaan edes ole. On vain tunne (miksi ihmisen pitääkin tuntea niin mahdottoman paljon?!?), mikä on, kasvaa, muuttaa muotoaan, mutta on.

Sytytin kynttilän syys- ja talvi-iltojeni tapaan, tänään myös ensimmäisen adventin kunniaksi. Liian väsyneenä pintaan nousee melankolinen minä. Lähestyvä jouluaika saa herkistymään: Miten mukavaa olisikaan jakaa näitä hetkiä oman ihmisen kanssa, käpertyä kainaloon ja ottaa vastaan hellyyttä, toisen kosketusta ja läsnäoloa. Miten paljosta sitä jääkään paitsi, kun niin ei ole. Voiko sitä sittenkään olla kokonainen ilman toista? Joskus epäilen jo omiakin ajatuksiani ja käsityksiäni elämästä. Mitä, jos asiat eivät olekaan siten, kuin niiden kuvittelen olevan?

Sydän tuntuu hetkellisesti tyhjältä. Olen viime aikoina antanut itsestäni paljon toisille. Yritin ladata sydäntäni tänä iltana, mutta vain hädin tuskin siinä onnistuen. Juuri nyt tarvitsisin vähän enemmän, joltakin toiselta, en vain itse synnyttäen. Tiedän tilanteen näyttävän taas paremmalta huomenaamulla, mutta jonkinlainen vissiperä tuossa toisinaan esiin nousevassa tunteessa on. Sittenkin. Ehkä.

Tinder kilahtaa viestin merkiksi. Valonpilkahdus pimeässä? Valoa pimeyksien reunoilla.

Rakkaudesta

Omituinen ajatus herätti minut sunnuntaiaamuun. Näin unta entisestä miehestäni ja avatessani silmät, päässäni kaikui kysymys, rakastanko enää koskaan ketään?

Jäin pohtimaan rakkautta... Miten vaikeaa siitä onkaan kirjoittaa. Ei siksi, ettäkö rakkaus itsessään olisi jotenkin vaikeaa minulle, vaan siksi, että kyse on lopulta niin järjettömän suuresta asiasta, että sen pilkkominen muutamaan riviin olisi suoranaista väkivaltaa.

Käsitykseni rakkaudesta on muuttunut avioliiton jäljiltä. On totta, etten kykene enää rakastamaan sillä tavoin, kuin entistä miestäni rakastin, sillä se ei ollut aitoa rakkautta. Jos olisin rakastanut oikeasti, en olisi vaatinut häntä muuttumaan, luopumaan, olemaan toisenlainen. En rakastanut häntä sellaisena kuin hän oli. Se, mitä välillämme oli joskus alkuaikoina, muuttui ja vääristyi molemminpuolisten odotusten ja vaatimusten myötä sellaiseen muotoon, mikä ei enää ollut rakkautta vaan ennemminkin tapa ja tottumus, väline suorittaa elämää. Ajatus kirpaisee vieläkin. Miten siinä niin pääsi käymään? Miksi en rakastanut häntä sellaisena kuin hän oli?

En voinut hyvin tai rakastanut häntä, koska kaikessa hyvyydessään hän ei ollut sellainen mies, jonka  kanssa halusin elämäni jakaa, jonka kanssa minun olisi ollut hyvä olla. Ei ollut, ja silti en osannut siitä luopua. Ja se, jos mikä oli väärin meitä molempia kohtaan.

Nyt, tällä hetkellä siis, rakastan monia ihmisiä tässä maailmassa; lapsiani, läheisiäni, ystäviäni, jopa entistä miestäni ja hänen uutta puolisoaan sekä joitakin satunnaisia ohikulkijoita. Se rakkaus riittää minulle ja saa voimaan hyvin. Heidän en odota muuttuvan tai olevan toisenlaisia, hyväksyn heidät itsenään. Miksi heidän edes pitäisi muuttua toteuttamaan jotakin minussa elävää tahtoa, tehdäkseen jotenkin minusta täydemmän? Ei minkään vuoksi. Miksi siis odotin sitä entiseltä mieheltäni?

Mooji, eräs suuri ajattelija, kirjoittaa, että rakkaus on elämää ja elämä on rakkautta. Tämän ajatuksen oivaltaminen on vähitellen johdattanut myös minut sen ymmärryksen äärelle, että rakkautta ei pidä etsiä, sillä se on jo meissä, minussa, kaikkialla. Tunnen niin. Siitä lähtökohdasta käsin onkin mielenkiintoista seurata, millainen mies onnistuu ujuttautumaan rakkauteni sisäpiiriin siten, että en aktivoidu samankaltaiseen toimintaan kuin menneinä vuosina. Ehkäpä sen sitten tietää, kun niin tapahtuu.

Rakkautta, kutinaa vatsan pohjassa, teidän kaikkien päivään! <3