Anna tuulen puhdistaa

Kasvaa vuosien paino, meidät pian alleen musertaa

käy jalkoihin tyly asfaltti, unet ohuiksi kuluttaa
Jengi pelaa vaan aikaa, niil on liikaa mistä valittaa
ei kukaan huomaa, et kaikki on selvää, jos vain osaa katsoa

Anna tuulen puhdistaa, nostaa helmoja, heittää hiukset sekaisin
kevätmyrskyn kastella, mekko liimata kiinni vartaloosi
olet kaunis, kaunis ja maailma on sun

Nosta kasvot ylös sateeseen, katso lintujen lentoa
ne ei kylvä, ei ne satoa korjaa, mut niil on tarpeeks kaikkea
Kiivetään kukkulalle, sieltä näkee ohi kaupungin
silloin muistat mistä tullut oot ja minne palaat takaisin

Joskus tuntuu että ajan pyörteet kiskoo meidät mukanaan
avaa sylisi mulle, niin maailma saa ohi virrata
Sun aika kukkaan on puhjeta, kohti taivasta kurkottaa
juuret viimein kylmän kiven murtaa, jos ymmärtää odottaa

Anna tuulen puhdistaa, nostaa helmoja, heittää hiukset sekaisin
kevätmyrskyn kastella, mekko liimata kiinni vartaloosi
olet kaunis, kaunis ja maailma on sun

Tehosekoitin: Maailma on sun
JK klo 21:28: Ja sitten vielä se parempi, ihan oikea versio: Maailma on sun

Uutta vauhtia taas

Joskus ihmettelin eroonpäätyneiden puheita monivuotisesta yksinolosta ja siitä, miten "fläsäreitä" tulee vielä vuosien jälkeenkin. Sanoipa joku joskus, että kymmenen vuotta siihen menisi päästä ns. kuiville, että niin pitkään mennyttä elämää riittäisi prosessoitavaksi. Kuulostaa järjettömän pitkältä ajalta, mutta sitten toisaalta, jos sitä mennyttä on rakennettu, kuten meidänkin kohdalla, lähes 20 vuotta, niin ihmekös tuo?! Mutta pitkältä ajalta se tuntuu, ja toisinaan olen kovin malttamaton; olisi niin mukavaa jo olla jossakin muussa vaiheessa kuin keskellä jotakin "prosessia".

Kortit: www.hidastaelamaa.fi

Eropäätöksestä on nyt runsas kaksi vuotta, X:n kotoamuutosta vajaa kaksi. Silti tuntuu, että aikaa olisi kulunut jo paljon enemmän (etenkin, jos sitä mittaa hänen aikaansaannoksillaan). Nämä noin kaksi vuotta voisi piirtää tiekartaksi, johon merkitsisi aloituspisteen ja sitten tavoitteen, sen, missä toivoo olevansa tai aikoo olla määräajan kuluttua. Lähes reaaliaikaisesti karttaan voisi piirtää myös sitä vivahteikasta polkua ylä- ja alamäkineen, mitä olen tarponut. Löydettävissä olisi keinot ja selitykset, miten missäkin vaiheessa toimin ja miksi elämänvaiheet näyttivät milloinkin siltä, miltä ne näyttivät.

Selvää on, että ylä- ja alamäkiä on ollut. Alkuun elämä tuntui pelkältä alamäeltä, minkä jälkeen löytyi pitkähkö tasainen vaihe. Se vahvisti minua aloittamaan kaivautumisen tuhkan seasta päivänvaloon. Matkan varrelle voisi, ilmiselvästi nyt näin kokemuksen perusteella, merkitä niinikään X-määrän etappeja, saavutettuja välitavoitteita, joita sitten vuosien päästä voisi muistella... Sellaista Angry Birds -livepelaamista tämä vähän on; tasolta toiselle ja välillä tulee vastaa sikoja ja vihaisia lintuja, mitkä hidastavat etenemistä kohti maalia.

Myönnän, että saatoin tuudittautua ajatukseen, että olen jo ns. selvillä vesillä, ja yllätyin itsekin, millaisen notkahduksen koin tässä viimeisten viikkojen aikana. Ei kaikki ollutkaan ihan sitä, miltä se näytti, sen enempää oman pääni sisällä kuin yleisesti. Matkaa on vielä jäljellä. X:ään liittyvät tapahtumat eivät kertakaikkiaan saa vaikuttaa minuun näin voimakkaasti. Entisestä on irrottauduttava edelleen, entisten puolisojen välinen ystävyys ei voikaan olla niin syvää kuin kuvittelin. Ja se saa minut hiukan surulliseksi. Kuten se kettu Pikku Prinssissä sanoin: "Voi joutua itkemään vähän, jos on antanut kesyttää itsensä..."

Onneksi pohja uuteen on jo kohtuullisen vahva, tai niin ainakin kuvittelen. Sen pitäisi helpottaa tätä matkan jatkamista. Ja sitten niiden hyviksi havaittujen keinojen, joiden avulla ponnistin vauhtiin aikaisemmin. On yksinkertaisesti keskityttävä olennaiseen, omaan itseen ja hyvinvointiin, se vahvuus löytyy minusta, on oltava taas onnellinen, löydettävä se oman pään sisältä, omasta itsestä, ei mistään ulkoisesta tai itsestä irrallisesta, niin ajattelen. Onko vauhdin uudelleenottamisen välttämättömyys sitten pettymys? On, mutta samaan aikaan tiedän, että tämän labyrintin selvitettyäni olen taas aiempaa vahvempi, entistä kyvykkäämpi, sen odotetun uuden elämän aloittamiseen.

Pitäisikö tyhmyydestä sakottaa?

Jos, niin myös minulle sakko pitäisi kirjoittaa. Ai, miksikö?

Koska oivalsin tänään erään omaan elämääni liittyvän keskeisen hyvinvointitekijän, minkä olin UNOHTANUT tyystin. Unohtanut!! Olin unohtanut urheilla, liikkua ja hikoilla, ja sen vuoksi oloni oli kuin vieroitusoireista kärsivällä konsanaan. En muistanut, että olin liikkunut läpi vuoden 3-5 kertaa viikossa, ja nyt touko-kesäkuun aikana kiire ja paljon tekeminen oli syrjäyttänyt liikkumisen, tarpeen hikoilla ja nauttia endorfiiniryöpystä. Ja siksi olin nyt kuin yksi Alien, millaiseksi en mielelläni tunnustaudu... Kyllä, en voi pitää itseäni kuin tyhmänä.

Tänään sitten korjasin tilanteen ja kävin hölkkäilemässä reilun tunnin verran. Ja voi, miten taivaalliselta oloni sen jälkeen tuntuikaan. Alkuillasta vielä ystävien tapaaminen, ja avot: Eipä tarvitse unta odotella tänä yönä, on nimittäin rentoakin rennompi olo juuri nyt. Ja hyvä. On siis myönnettävä addiktioni liikuntaan ja pidettävä jatkossa huoli siitä, ettei näin pitkiä taukoja enää tule.

Väsymys, tyhjyys ja ystävyyden onni (niin ja Tinder)

Puskettuani kevään aikana toistasataatuntia ylitöitä, tuntuu reilun seitsemän viikon tauko töistä ansaitulta. Viime kesäisestä poiketen loma ei ole kuitenkaan alkanut yhtä riemukkaissa ja vapautuneissa tunnelmissa, ei sellaisissa, mitä odotin. Olen kamalan väsynyt; työntäyteisestä (mutta hurjan mukavasta) keväästä, täyteen ahdetusta (mutta hurjan mukavasta) touko-kesäkuusta sekä suuresta (ja odotetusta) elämänmuutoksesta, uuteen kotiin asettumisesta ja entisestä (avioliiton aikaisesta) luopumisesta/irti pääsemisestä/irti päästämisestä/vapautumisesta (miten sen nyt ottaa).

Jo yksikin näistä kolmesta olisi riittänyt, mutta luonteelleni tyypillisesti "täysillä päin betoniseinää" sopi paremmin. Otin sitten sen, ja nyt pää tuntuu jotenkin tyhjältä, voimat poissaolevilta. Tekisi mieleni vaan olla, istua paikallaan, nukkua sitä kaikkea pois, mutta en voi. Lapset ovat odottaneet tätä hetkeä, kun äiti jää lomalle, eikä silloin auta se, että " äiti on nyt vähän väsynyt" (ja "rahaton"), kun on perheen ainoa aikuinen ja äiti, sitä vaan ei voi. Tosin kuopukseni keksi tänään siihen mielestään mainion ratkaisun: "ota sulle mies!". Voi, kun se olisikin niin helppoa, ottaisi vaan ja sitten kaikki olisi ihanaa ja kivaa. Voi, kunpa...

Onnekseni ystävät ja rakkaat ihmiset ympärillä tuntuvat aktivoituvan aina ja juuri oikeaan aikaan, niin myös tänään. Sain itkeä suuria elefantin kyyneleitä ystäväni olkaa vasten, valittaa hetken (tai oikeastaan vähän enemmänkin) sitä, miten maailma murjoo ja on epäoikeudenmukainen, ja sain myös syödä valmiista pöydästä laittamatta itse juuri tikkuakaan ristiin. Lapset hän ruokki siinä samalla, ja oli korvana ja selkänä, elämää suurempana tukirankana hetken aikaa. Kiitos <3 Ja sitten minulle tuli väsymys, sellainen, mikä vie puhekyvyn mennessään ja seisauttaa silmät paikallensa. Olisipa sillä hetkellä voinut kallistaa päänsä ja nukahtaa unen vietäväksi.

Kun X oikein sai (saa) itsetuntoni romutettua ja oloni tuntumaan kurjalta, aktivoin jälleen Tinderin, pientä mielenvirkistystä löytääkseni. Tinder ei ole ollut minulle mikään autuaaksi tekevä paikka, vain ajanvietettä. Pitkälti ne harvat kuvat, jotka oikealle klikkaan eivät tuota matchia, ja nekin jotka sellaisen saavat aikaan, jäävät passiivisina roikkumaan ja odottamaan "sitä jotakin". Olen periaatteesta päättänyt olla aloittamatta yhtäkään keskustelua, sillä muutamat aloittamani ovat vetäneet nekin vesiperän, usein minun aloitteestani. Valitettavasti. Tunnustaudun hyvin ronkeliksi, enkä ole kiinnostunut pelaamisesta. Sitä siis usein saa, mitä tilaa. No, eilen eräs "match" aloitti kuitenkin viestittelyn poikkeuksellisen nopeasti, enkä nähnyt syytä olla vastaamatta. Ensituntumalta mukavan ja fiksunoloinen tyyppi, mutta aika sitten näyttää, saako viestittely jatkoa ja johtaako se johonkin... Mielenvirkistystä, sitähän olin etsimässä... ja aika pienellä se nyt syntyy, myönnettäköön, muutaman viestin vaihtamisesta tällä kertaa.

JK/ Kiitos, Eronnut Mies siellä viereisellä polulla, blogini vinkkaamisesta lukijoillesi, ja lämmin kesähali sinulle.

Voiko vitutukseen kuolla?

Kiitos, Paavo Väyrynen, tästä monimerkityksisestä lausahduksesta, jos se sinun suustasi lähti liikkeelle; Niin muistelen ainakin. Sillä tarpeeseen tuo tuli. Teen yleensä parhaani välttääkseni rahvaanomaista kiroilua, mutta nyt on myönnettävä, että pinnani on viritetty sellaiselle taajuudelle, että olisi vain viisainta teipata suu kiinni ja kaivautua peiton alle odottamaan parempia aikoja.

Vaikuttaa siltä, että entinen mieheni, lasteni isä rikkoo hyvät välimme, kenties tahtomattaan, mutta melkoisella todennäköisyydellä. Mies on kyvytön rahankäsittelijä ja näyttää nyt tekevänsä kaikkensa selityksineen, että minä joutuisin hänen ahdinkonsa maksumieheksi. On täysi työ pitää itsensä selväjärkisenä ja vältellä sitä suurempaa V:sta, kun toinen hakee perusteluja perustelemasta päästyään sille, ettei hänen tarvitsisi vuoroviikkovanhempana osallistua lastemme kustannuksiin millään muotoa.

Vietä tässä nyt sitten ansaittua kesälomaa ja nauti lasten seurasta, kun tilanne isänsä kanssa on tolalla, jollaista ei hetkeen ole koettu.

Perkele. Ei muuta.