Pitäisikö tyhmyydestä sakottaa?

Jos, niin myös minulle sakko pitäisi kirjoittaa. Ai, miksikö?

Koska oivalsin tänään erään omaan elämääni liittyvän keskeisen hyvinvointitekijän, minkä olin UNOHTANUT tyystin. Unohtanut!! Olin unohtanut urheilla, liikkua ja hikoilla, ja sen vuoksi oloni oli kuin vieroitusoireista kärsivällä konsanaan. En muistanut, että olin liikkunut läpi vuoden 3-5 kertaa viikossa, ja nyt touko-kesäkuun aikana kiire ja paljon tekeminen oli syrjäyttänyt liikkumisen, tarpeen hikoilla ja nauttia endorfiiniryöpystä. Ja siksi olin nyt kuin yksi Alien, millaiseksi en mielelläni tunnustaudu... Kyllä, en voi pitää itseäni kuin tyhmänä.

Tänään sitten korjasin tilanteen ja kävin hölkkäilemässä reilun tunnin verran. Ja voi, miten taivaalliselta oloni sen jälkeen tuntuikaan. Alkuillasta vielä ystävien tapaaminen, ja avot: Eipä tarvitse unta odotella tänä yönä, on nimittäin rentoakin rennompi olo juuri nyt. Ja hyvä. On siis myönnettävä addiktioni liikuntaan ja pidettävä jatkossa huoli siitä, ettei näin pitkiä taukoja enää tule.

Pisaroiden valossa

Kun neljäkymmentä vuotiaana saa mahdollisuuden punnita elämänsä osa-alueita uudelleen, avautuu sen myötä lukuisia uusia ovia vanhojen sulkeutuessa selän takana. Asiat, joita ennen piti merkityksellisinä, eivät yhtäkkiä olekaan mitään ja päinvastoin. Ja erityisesti päinvastoin. Se tuntuu hyvältä. Vaikka asia ei ihan niin mustavalkoinen olekaan. Eihän elämä alusta ala, vaan jatkuu toisennäköisenä.

Lisääntynyt "vapaa-aika", joka ei aikaisemmin ollut niin tärkeää tai tarpeellista omasta mielestäni, on nyt pakottanut pohtimaan asioita, mistä pitää, mitkä tuottavat hyvää oloa syrjäyttämällä pahaa oloa ja mikä rentouttaa kiireen ja tekemisen keskellä. Pakottanut huolehtimaan itsestään eri tavalla kuin aiemmin.

On ollut mahtavaa löytää liikunnan ilo. Ja se, miten se hoitaa särkynyttä sydäntä ja mieltä. Hikipäässä juostu lenkki, tahdonvoimalla tehty lihastreeni tai "hulluna" veivattu jumppa ovat kunnon kehittymisen, vartalon muutosten ja pienentyneen vaatekoon johdosta palauttaneet vähitellen kolauksen kärsineitä oman arvon tunnetta ja itsetuntoa. Jospa sitä ehtisi vielä tällä jälkimmäisellä nelikymppiskaudella puhjeta kukkaan tasapainoisena, hyvin voivansa aikuisena naisena...!

Viikonlopun kulttuuripläjäyksenä taulu nimeltänsä Toipilas, joka on Helene Schjerfbeckin öljymaalaus kankaalle vuodelta 1888. Sain kuvakopion rakkaalta ystävältäni eilen. Sen antaessaan hän muistutti katsomaan maalausta tarkasti - se verso on oikeasti vihreä, elossa.