Lennossa taas!

Sain muutama aika sitten maailman parhaan arvion nykyisestä elämäntilanteestani sekä perheeni voinnista. Esikoiseni kertoi voivansa vuosi eropäätöksen jälkeen hyvin. Syiksi tai perusteluiksi hän mainitsi neljä asiaa: 1) urheilu, 2) musiikki, 3) ystävät sekä se, että 4) me olemme hänen isänsä kanssa niin hyvissä väleissä. Lasten suurimpia pelkoja erotilanteessa oli se, että perhe hajoaa. Tällä hetkellä elämme kuitenkin sellaista onnellista tilannetta, että lapsilla on edelleen äiti ja isä, jotka erillisyydestään huolimatta pitävät toisiinsa yhteyttä, tapaavat lapsia myös yhdessä ja mahtuvat saman pöydän ääreen silloin tällöin. Olisinko enää parempaa voinut toivoa. Nyt tiedän, että ero oli meidän kaikkien kannalta paras mahdollinen ratkaisu ja pisteen I:n päälle se sai nykyisestä tilanteesta. Lapset ovat jälleen onnellisia. Heillä on kaksi kotia, joista molemmista he puhuvat koteina.

Ja miten tähän tilanteeseen tultiin?

Vuoden se vei, tai hiukan vaille. Se vaatii tiukkaa itsetutkiskelua, anteeksi antamista, vastaan tulemista, toisen kunnioittamista ja lasten rakastamista. Vuosi sitten en voinut kuvitella, että jonakin päivänä voisin tavata X:n uuden ystävättären. Nyt olen kuitenkin jo siihen valmis. Huomenna se tapahtuu. Tapaan hänet yhdessä lasteni kanssa, jotta heillä olisi helpompaa jatkossa viettää myös aikaa hänen kanssaan, pitää hänestä ja hyväksyä hänet isänsä kumppaniksi ilman pelkoa siitä, että he loukkaavat äitiä tai että äiti suuttuisi. Tiedän, että en voi kuin nousta omien tunteideni yläpuolelle. Ja itse asiassa, enää se ei ole työ eikä mikään. Olen vapaa katkeruudesta, vihasta, surusta ja ikävästä. Olen valmis nousemaan lentoon, olemaan lennossa taas. Siipeni kantavat ja elämä odottaa. Se on ihanaa!

Toinen asia, mistä haluan kertoa, mikä kertoo edelleen lasteni hyvinvoinnista ja sen kautta erotyöskentelyn onnistumisesta, on eräs keskustelu, jonka kävimme lasten kanssa tässä taannoin. Se meni jotakuinkin näin:
- äiti, sun pitäis mennä tonne!
- ai minne?
- no tonne sinkkutreffiohjelmaan, joka alkaa telkkarissa
- what?? Pidättekö mua jotenkin epätoivoisena?
- No ei.....
- Pitäiskö mun löytää poikaystävä itselleni vai...?
- (hymyilyä ja tirskuntaa - ei vastausta)

Tuntui hassulta käydä tällainen keskustelu omien lastensa kanssa. Sitten ymmärsin, he ovat myös valmiita jatkamaan elämää. Luottamus ilmeisesti meihin vanhempiin on palautunut sellaiselle tasolle, että uudet ihmiset eivät enää ole tunnistamaton uhka tai merkki vanhemman etääntymisestä tai hylkäämisestä. En kyllin voi kuvata sitä onnen tunnetta, minkä nämä kaksi episodia muodostavat. Sanottakoon nyt vain, että tässä se on, elämäni, ihana ja rakas sellainen.

Tuhkat on siis puristeltu siivistä, siivet on kiillotettu ja tulevaisuus odottaa täynnä valoa, toivoa ja uskoa. Sen myötä saattaa olla, että tämän blogin tarve on täyttynyt ja kirjoittaminen päättyy tähän.

Tai kukapa tästä elämästä tietää... :)

Kevät

Kulunut viikko on pitänyt vauhdin tapissaan päivästä toiseen: paljon tekemistä, paljon ihmisiä, paljon ajatuksia. Viikon kliimaksi oli eilisilta, riemukas tapaaminen vanhojen kollegojen kanssa. Olin niin onnellinen saadessani jakaa ajatuksia upeiden naisten kanssa kaikesta maan ja taivaan välillä: työstä, miehistä, lapsista, keski-ikäisen naisen nautinnoista.

Olen niin onnellinen. Viimeinkin on taas aikaa ystäville ja halua viettää sitä heidän kanssaan. Ja miten paljon niitä ihmisiä onkaan. Sosiaalinen kanssakäyminen on kovin koukuttavaa, antoisaa ja energisoivaa. Kun ahdistuksesta rakentunut kuori päälläni on viimein murtunut ja kuivunut kokoon, koen lähes uudelleen syntyneeni. Silmät ovat avautuneet ja tunnistan jälleen itseni - olen palannut kotiin.

Toisaalta eilisiltainen yöjunamatka kotiin oli kovin konkreettinen esimerkki myös nykyisestä elämäntilanteestani. Täydestä vauhdista, ystävien ja ihanien ihmisten luota, väsyneenä junan kyydissä kotiin, missä ei ole ketään, eikä ketään odottamassa. Ei valoja, jotka kertoisivat odotuksesta. Ei ääniä, ei mitään. Vain seinät ja tyhjä sisus. Myös aamu valkeni paitsi upeana myös vähän liian hiljaisena. Olisi ollut mukava käpertyä kainaloon ja olla vaan.

Nettideittileikki on vähän väsyttävä kanava etsiä ketään. Ja epäaito. Tinder arpoo kasvoja, joita pyyhkäisen oikealle tai vasemmalle. Miten sillä perusteella kenestäkään voi saada mitään irti, vaikka ihan hauska peli onkin? Keskustelun avauksia, toistuvia kysymyksiä ja uteluja, seksiseuraa ja laastareita. En jaksa innostua sitten kuitenkaan. Kaipaan ihmissuhteilta jotakin enemmän. Laitan niihin itseni likoon ja pelkään tulevani satutetuksi, siksi olen niin hidas syttymään tai astumaan askeltakaan eteenpäin. Ja nykymaailmassa pitäisi olla heti valmis tapaamaan seksin merkeissä. En vaan ole sellainen. Ollut koskaan. Kyllä ihmisestä jotakin täytyy tietää, mutta ei kahvitreffit riitä kellekään. Sellainen perinteinen tutustuminen ja tunteiden tunnustelu.

Ajattelin, että en tee tänään mitään. Silti joku sisälläni käskee suihkuun ja liikkeelle - onhan ilma mitä parhain. Ja kirjaston kirjatkin pitäisi palauttaa.

Onnellinen vai pannukakku?

Hih-hih-hiii! Olen ollut niin kiireinen, että blogitekstitkin ovat jääneet ajatuksen tasolle vallan. Olen myös aina ollut huono kirjoittaja silloin, kun elämä luistaa ja maistuu. Roikun totaalisessa urheilukoukussa tai oikeammin siinä tunteessa, minkä se saa aikaan. Työnteko sujuu, nautin myös siitä. X-suhde tasapainottuu päivä päivältä, ja kokonaisuutena tilanne näyttää olevan sen verran tasapainossa, että rohkaistuin ottamaan elämässäni pienen seuraavan askeleen. Kyllä. Kirjauduin nettitreffisivustolle ihan omalla kuvallani, ja rehellisesti itsestäni kertoen. Avaruudesta löytyi sellainen maksuton juttu, joka sopii nykyiselle budjetilleni huomattavasti paremmin kuin ne maksulliset versiot. Mainoksia siellä toki vilahtelee joka välissä, mutta väliäkös tuolla.

Olen ollut palvelun rekisteröitynyt käyttäjä nyt 5 päivää. Profiiliani on tarkasteltu 254 kertaa. Olen saanut 8 flirttiä, ja käynyt seitsemän miehen kanssa keskusteluja. Näistä neljä on jättänyt minulle yhteystietonsa. KÄSITTÄMÄTÖNTÄ! Olen suorastaan ällikällä lyöty tuosta maailmasta. Kaksikymmentä vuotta sitten mentiin reilusti baariin ja otettiin kontaktia, jos otettiin. Nyt asiat tapahtuvat ihan kamalan nopeasti.

Myönnän, onhan tilanne imarteleva, ja nostaa itsetuntoa - olen sittenkin kiinnostava, ainakin jollakin tapaa. Toisaalta, jotakin tuossa tuollaisessa puolianonyymisessä toiminnassa kuitenkin katoaa. Miehistä (ehkä sen enempää kuin naisistakaan) ei saa sitä samaa käsitystä, mikä syntyy oikeasti kohdatessa. Vieraan kanssa sähköinen keskustelu on myös vähän hassua tai kummallista, vaikka on siinä toki jokin sellainen kiehtovakin puolensa.

Otan tämän kokeilun sellaisena empiirisenä tutkimusmatkana. En ehkä edelleenkään ole valmis antamaan itsestäni sen enempää - edes puhelinnumeroa tai sähköpostia - vieraalle, mutta harmitonta flirttailua on turvallista ja helppoa harrastaa nimimerkin takaa. Siksi toisekseen, se vähäinen "ylimääräinen aika" elämässäni, jonka tähän kokeiluun käytän, menee tällä hetkellä pitkälti ei-
kiinnostavien-hahmojen torppaamiseen. En toisin sanoen ole kovin vakavalla mielellä liikkeellä.

Toisaalta, joudun myöntämään, että ehkä se sellainen reaalinen mahdollisuus uusien ihmisten löytämiseen syntyy tällaisissa palveluissa. Ei lenkkipolulla ketään voi kiskaista hihasta vain kertoakseen miten komealta tai puoleensa vetävältä toinen näyttää. Lasten harrastuksissa tilanne on vielä vaikeampi, saati sitten tilanteissa, joissa on läsnä vain naisia. Missä muualla eronnut, elämässään kiinni oleva nainen voisi kohdata miehiä. Ei ehkä missään nykypäivänä, varsinkaan, jos niitä kotiin jää odottelemaan. Tämä lienee siis jonkinlainen kokonaisedullinen ratkaisu, mikäli siihen etsimishommaan ihan tosissaan ryhtyisi. On myös totta, että mistäpä sitä koskaan tietää, milloin leikki muuttuu todeksi.

Kevät! Nyt se on täällä!

Laske kymmeneen ennen kuin...

1 ------------------------- 2 ----------------------------- 3 ------------------------------ 4 ------------------------- 5 --------------------------- 6 ----------------------------- 7 ------------------------------ 8 ------------------------- 9 --------------------------- 10 --------------------------- Puuuuuuuuuuuhhhhhhhhhh -----------------------------

OMMMMMMMMMMMMMMMMMMMMMMMMMMMMMMMMMMMMMMMMMMMMM

Kas noin. Siinä päivitettävät asiat. Tilanne meni jo ohi, sain sen hallintaan oman mielen "manipulaatiolla" - yksi aikakausi on siirtymässä vahvasti menneisyyteen.

Vuosipäivän kynnyksellä

"Ne sydämesi särkivät mut siipesi ehjät on,
vielä voit valita itselles toisenlaisen kohtalon.
Ja tulee sekin päivä kun lähdet lentämään,
saat vapaudessa laulaa ja illan tullen käydä lepäämään."
Kukkurukuu - Mariska

Vuosi sitten sain vastauksen pitkään mieltäni kaihertaneeseen ja usein esittämääni kysymykseen: Rakastatko minua vielä vai et. 

Varsin pitkältä tuntuneen, vuoden kierron läpikäyneen, prosessin aikana olen tutustunut itseeni uudelleen, nähnyt oman elämäni toisenlaisessa valossa, pelkoineen, syövereineen ja tunnemylläköineen. Olen myös päässyt kokemaan, miltä tuntuu nostaa pää esiin tuhkan seasta ja valmistautua uuteen lentoon. Matka on sitten lopulta ollutkin hyvä kokemus, vaikka aika ajoin olin valmis heittämään hanskat tiskiin, ja toteamaan, että kaatukoot, kun kerran kaatumaan on lähtenyt. 

Matka on ollut myös hyvin opettavainen. Viime päivinä olen käynyt läpi tunteita tilanteessa, jos X "ajaa ystävä- ja sukulaispiiriin sisään" uutta nuorikkoansa. Mietteliääksi ei siis enää ole pistänyt se, että hän on nyt uuden onnensa löytänyt, vaan se, millaisena minut nähdään ko. porukoissa sen jälkeen? Mikä on minun asemani? Putoanko pois jostakin? Lakkaanko olemasta? Onneksi myös vastauksia alkoi löytyä lähes yhtä nopeasti kuin kysymyksiä syntyä. Tuttu joukko miehiä ja naisia tervehti minua kuten ennenkin tavatessamme eräässä lähtötilanteessa - jokainen heistä halasi, joka, myönnettäköön, yllätti positiivisesti. En enää määrittynytkään entisen puolisoni kautta, vaan olin jotakin ihan itsenäni.

Tämä oli herättävä kokemus: miksi ajattelin, etten olisi enää merkityksellinen joillekin sellaisille ihmisille, joille sitä olin aiemmin ollut, eromme jälkeen?! Päädyin siihen, että ilmeisesti sitä särkyy niin syvältä sirpaleiksi, että myös suhde toisiin ihmisiin on käsiteltävä uudelleen - mitä sellaista minussa on, että olen tärkeä tai merkityksellinen joillekin myös ilman puolisoani. Eikö olekin kummallista? Naimisissa ollessaan sitä kuvittelee olevansa kaikenlaista huomaamatta, että itsetunnossa tai minäkuvassa on särö, joka pitää korjata, vaikka sitten eron kautta.

Tulevaisuus ei enää ole jotakin, mitä ei ole olemassa. Tulevaisuus on, ja teen sitä itse aktiivisesti kaiken aikaa. Olen oman tulevaisuuteni tekijä. Ja se tuntuu järjettömän hyvältä. Pudonneet narut ovat jälleen käsissäni ja tiedän, en pelkästään usko, että pärjään elämässäni vastedeskin. Tämä koettelemus ei minua kaatanut ja tuskin enää kaataakaan. Kolhii se mokoma jatkossakin, mutta eikös se ole normaalia meille kaikille!

@ThePlaceIlove - BecauseI'mHappy