Tulikokeet

Elämä ja koko Universumi sen taustalla on päättänyt koulia minusta jotakin sellaista, mitä en itsekään osannut kuvitella. Vuoden 2017 ensimmäinen kuukausi jatkoi edellisvuoden tapaan, ehkä siihen vielä viimeisillä sidoksillaan kiinniolevana, selkärankani kestävyyden mittaamista.

Mutta koska niin oli elämäni kirjaan kirjoitettu, otin haasteen vastaan, tartuin sitä hihasta kiinni, mutten jättänyt mahdollisuutta vaille intuitioni suojelevaa viittaa. Tunteikas ja jossain määrin myös varsin intohimoinen aika huipentui tulikokeeseen, josta selvisin hengissä. Houkutuslintu oli lähetetty luokseni mittaamaan immuniteettiani ja toisaalta havaintokykyni tarkkuutta tiettyjen luonteenpiirteiden edessä. Olin horjahtamaisillani, pettämäisilläni itselleni antamani lupauksen, mutten sitten kuitenkaan tehnyt niin. Vastustin kiusausta, en heikoimpanakaan hetkenä tarttunut houkutukseen, mikä lopulta olisi ajanut minut samaan jamaan kuin joskus ennen muinoin entisessä elämässäni. Tulikokeen osa yksi, vuosimallia 2017, oli läpäisty.

Ja hyvä niin, sillä en osannut aavistaa, mitä lasteni isä punoi selkäni takana. Jälleen hän oli kerännyt saavillisen sitä itseään, minut sillä upottaakseen, saadakseen omat tekonsa häivytettyä ja itselleen mielenrauhan. Mikään ei ole riittävästi silloin, kun hän valmistautuu aseelliseen hyökkäykseen. Eikä syyllisiä ole muita, maali on aina tarkkaan valittu. Syytönkin sellainen. Ja kyllä, sain osuman. Itkuhan siinä taas pääsi. Hetken aikaa keräilin itseäni, pohdin vanhemmuuttani, kykyäni siihen, kun toinen sitä niin äärimmäisen voimakkaasti kyseenalaistaa. Kuten myös mielenterveyttäni tai mitä tahansa ominaisuutta minussa. Kaikkea sanomaani hän käyttää minua vastaan. Niin hän on aina tehnyt. Ja tekee ahdinkoon joutuessaan edelleenkin, huomaan. Puhaltelin, meditoin, tyhjensin ja maadoituin. Tällä kertaa jo nopeammin kuin aikaisemmin. Juuri nyt näyttää siltä, että myös tästä tulikokeesta selviäisin vailla suurempia vaurioita; pieniä naarmuja ei lasketa, ne paranevat nopeasti.

Sarkastisesti joudun nyt toteamaan, että leuka rintaan ja kohti seuraavia... Niin. Kyllä se polun pää siellä sittenkin häämöttää. Ymmärrän, että aikaansaatua on vielä pakko koetella, sen kestävyyttä varmistaa, jotta sen lopulta voi päästää vapaaseen lentoon ilman takaisinpaluun velvoitetta.

Paremman edessä

"Saagani ei kuitenkaan ole vielä valmis. On sellainen tunne, että tarvitaan tämä vuosi, eron jälkeen jo neljäs, jotta piste löytää paikallensa. Mitä se tarkoittaa, jää nähtäväksi." 1.1.2016

Kulunut vuosi ei antanut armoa, vaan haastoi armottomasti kohtamaan kaiken jäljellä olevan. Ilman hikeä ja kyyneleitä en tästä vuodesta selvinnyt, ajoittain tuntui siltä, että kävin uudelleen läpi kaiken kokemani. Ehkä niin sen pitikin mennä? Superhaastavuudestaan huolimatta vuodestä jäi hyvä maku, sattuihan sen varrelle kuitenkin monia mukavia kohtaamisia, tilanteita ja tapahtumia. Tunnelin päässä siintävä valo on ollut tavoiteltavan arvoista, vaikken sitä vielä olekaan saavuttanut. Tekemäni matka on auttanut minua eteenpäin kehityspolullani, ja toisaalta irrottautumaan joistakin ydinuskomuksistani. Kerros kerrokselta kuorittu sipuli alkaa olla viimeinkin päätepisteessään, syvällä sen ytimessä.

Numerologian taitajat uskovat ensi vuoden tuovan tullessaan onnea, aloittavan uuden syklin elämässä. Jotta uusi olisi kuitenkin vapaa tulemaan, on menneestä päästettävä kokonaan irti ja karistettava vanhan pölyt kannuksista. Olen taipuvainen kuuntelemaan astrologisia ja intuitiivisia tulkintoja ja viestejä. Yksi sellainen lupasi tulevan vuoden tuovan tullessaan seikkailuja ja elämyksiä, yllättäviä matkoja ja toteutuneita unelmia. Itsensä maadottaminen ja oman tasapainon löytäminen, kehon ja luonnollisten rytmien kuuntelu on sen mukaan kannattanut. No, niin tai näin, vuosi vaihtuu viiden tunnin kuluttua. Istuskelen itsekseni kotosalla, kuohuviiniä lasissa eikä kiire minnekään. Ihmiset ja hulina eivät tänään kutsuneet puoleensa niin paljon kuin kotisohva ja Suomi 100 -juhlallisuudet televisiossa. Armollinen keski-ikä, kun ei enää tarvitse vaan voi, jos siltä tuntuu.

Hyvillä mielin ja toiveikkaana käännän nyt katseeni uuteen, alkavaan vuoteen. Tiedän sen olevan valoisa ja jollakin tavoin kutkuttava. Vuoden päästä tähän aikaan olen viisaampi ja osaan kertoa tarkemmin, mistä siinä oikein olikaan kysymys. Sitä odotellessa toivotan teille kaikille blogini lukijoille mitä parhainta alkavaa vuotta 2017. Tuokoot se tullessaan elämääsi ilon, valon ja onnen pisaroita! <3

"Nyt on tähdet kohdallaan, ehkä viimeistä kertaaa. Nyt on tähdet kohdallaan, miten pitäisin ne paikoillaan, paikoillaan? Kaikki tulee muuttumaan, muuttuko se parempaan? Turha puristaa mailaa, nostan kädet ilmaan, kädet ilmaan. Kaikki tulee muuttumaan, muuttuko se parempaan? Turha puristaa mailaa, nostan kädet ilmaan, kädet ilmaan." Roope Salminen, Tähdet kohdallaan

Savua korvien välistä

Annoin eron jälkeen itselleni luvan "tehdä toisin, muuttaa suuntaa, löytää jotakin uutta". En silloin ymmärtänyt, että tuo aukaisemani ovi johtaisi syvälle itseeni, lukittujen salaisuuksien valtakuntaan. Vuodet sinällään ovat olleet armollisia. Ne ovat vahvistaneet minua vähitellen kohtaamaan kaiken sen, mikä on ollut tarpeellista: pelkoni, puutteeni ja heikkouteni. Asiat eivät ole livahtaneet päivänvaloon ennen kuin olen ollut siihen valmis. Tämä syksy johdatti minut arvatenkin (ja myös toivottavasti) viimeisten, elämääni ratkaisevasti mullistavien asioiden äärelle. Syksy on ollut erittäin raskas, eikä itkusta ole tälläkään viikolla tullut  loppua.

Syvällä itsessäni olen joutunut kohtaamaan menneen parisuhteen raadollisimman puolen ja sen vaikutukset minuun: Häpeää, pelkoa, arvottomuutta, mitatöintiä, arvostelua ja petettyjä lupauksia, asioita, joiden läsnäoloa en kuunapäivänä olisi tunnistanut ilman ammattiin kouluttautuneen ystäväni apua. Tuon oivalluksen myötä avautui elämässäni paksuin lukoin suljettu ovi ja sen takana huone, mihin sisäänastuminen merkitsi jälleen haavojen avaamista, desinfiointia ja arpien hoitoa. Sen myötä myös ystävyyteen rajoittunut suhde lasteni isään on muuttumassa joksikin paljon vähemmäksi. En vielä tiedä, mitä se tarkoittaa, mutta siitä olen varma, että se, kivusta huolimatta, kannattaa.

On vaikeaa päästää irti niistä yhteisenrippeistä, joita eron jäljiltä jätimme meitä yhdistämään. Tuttu ja turvallinen, vaikka ei enää puoliso, on ollut tärkeä lisä elämässäni. Ja lasteni elämässä. Ovathan he saaneet pitää perheensä, vaikka yksi koti muuttuikin kahdeksi. Ulkopuolisille on ollut helppo vakuuttaa, että arki on saatu toimimaan kipeästä päätöksestä huolimatta, ja vakuuttelemattakin se on ollut kaikkea sitä. Samaan aikaan ymmärrän, että irtipäästäminen tuosta lopustakin menneestä on ehdottoman välttämätöntä tullakseni jälleen kokonaiseksi, ehjäksi ja vapaaksi. En vain tiedä, miten se tehdään. En jaksaisi enää selvittää päätäni, kirkastaa ajatuksiani ja löytää vastauksia. Olen niin väsynyt, ja tiedän, että tuon pimeän huoneen siivoamiseen on varattava kosolti aikaa.

JK/ Lueskelin läpi blogiani ja linkitin muutaman tekstin tämän kirjoitukseni sisältöön. Aina uudelleen hämmästyn sitä, miten "tietyt merkit" ovat ilmassa pidemmän aikaa, kunnes olen valmis kohtaamaan koko paketin. Niin siis tälläkin kertaa, näemmä.

Pahan jäljet

Kun antaa itselleen luvan istahtaa kivelle katselemaan elämäänsä hiukan etäämmältä, valintojaan arvioiden, tulee hypänneeksi melkoisen kelkan kyytiin. Vuodet ovat kuorineet minua kerros kerrokselta ja samaan aikaan korjanneet vuosien jättämiä jälkiä tasapainossa pysyäkseen. Matka on ollut hyvä, joskaan ei kaikista helpoin vaihtoehto. Toisaalta, olen löytänyt itseäni uudelleen, sen, mitä ihan oikeasti olen. Tai ainakin osan siitä, ja sitä loppua on vielä perattava lisää. Pitää päästä pohjalle saakka, ollakseen jälleen ehjä jonakin päivänä. Enpä kuitenkaan arvannut, mitä sieltä pohjalta löytäisin.

Sinut löydettyäni luovuin itsestäni. Lakkasin halaamasta tai "roikkumasta kaikkien kaulassa", kuten sinä asian ilmaisit. Lopetin myös asioistani puhumisen rakkaille ystävilleni, heille, jotka minua olivat nuoruudestani asti kuunnelleet. Riitojen ja erimielisyyksien syy löytyi aina minusta. Odotit anteeksipyyntöä kaikesta, minkä koit vääryydeksi itseäsi vastaan. Siihen asti kuvittelin tietäväni oikean ja väärän eron, sillä olin sen oppinut jo varhain vanhempieni hellässä huomassa. Sinun kanssasi mikään oppi ei ollut riittävää, en osannut pyytää edes anteeksi. En tiennyt tehneeni niin usein väärin, kuin sinä minulle opetit. Olin myös liian herkkä, itkuni ärsytti sinua aina. Käskit lopettamaan pillittämisen. Kun vuosien aikana käperryin yhä enemmän itseeni, kutsuit minua hulluksi. Kotityöt olivat minun vastuullani. Se, mitä ajattelin tai tunsin oli väärin. Lopulta aloin lihoa, enkä välittänyt enää itsestäni. Lopetin meikkaamisen ja vaatteetkin vaihtuivat väljiin. Itsetuntoni mureni. Pakenin kodin sisällä vallitsevaa ahdistusta työmatkoille. Ne olivat henkireikäni vuosien ajan. Silti kaikki muu, kuin lasten kanssa ja kodissa viettämäni aika, kalvoi omaatuntoani; Oli kuin olisin aina tehnyt väärin. Muistan kyllä joidenkin läheisten huomautukset siitä, miten olin muuttunut. Silti rakastin sinua sokeasti kaikkien niiden vuosien ajan myöntämättä, että tein väärin itseäni kohtaan. Suostuin sellaiseen elämään, minkä uskoin olevan minulle hyväksi. 

Ystäväni kysyi tässä eräänä iltana, että olenko koskaan pohtinut, että se, mitä kerron kokeneeni nyt ja silloin täyttää jossakin määrin henkisen väkivallan tunnusmerkit. Siis mitä? Minäkö? Uhri? Ei kai sellaista tule pohtineeksi, kun elämään mahtui myös paljon hyvää. En ollut pohtinut sitä koskaan aikaisemmin, mutta nyt asioita alkoi nousta pintaan... vallankäyttö piiloutuu usein arkisten tapojen ja tottumusten taakse, sellainen vallankäyttö, joka saattaa vahingoittaa toista. Tätä en välttämättä olisi halunnut oivaltaa, mutta itsepä olen polkuni valinnut. Oli aika perata tämän eron loputkin syyt ja taustatekijät juurta jaksaen, uusi elämä olisi viimeinkin valmis alkamaan sen jälkeen.

Päästää irti ollakseen vapaa

"Pidä tai et pidä, kunhan meidän välillä on kaikki hyvin", sanoit minulle. Et taaskaan kuunnellut, mitä olin sinulle kertonut. Et ajatellut, etkä ymmärtänyt. Halusit, kuten aina ennenkin, toimia oman agendasi mukaan muista välittämättä. Juuri, kuten meidät jokaisen jossain määrin pitäisikin. Sinun tavassasi on vaan jotakin sellaista, mikä ylittää ymmärryskykyni.

Oivalsin hetki sitten, että roikun edelleen joissakin menneisyyden haamuissa, tutuissa ja turvallisissa rakenteissa, sellaisissa, joihin olen juurtunut ja kasvanut kiinni. Nyt tuo kiinnikasvamisen tunne on alkanut ahdistaa. Tietoisuus itsestä ja omasta hyvinvoinnista on kehittynyt sellaiseen vaiheeseen, että olen viimeinkin valmis astumaan seuraavaan ulottuvuuteen. Kylläpä se veikin pitkän aikaa. Kuka sanoi, että erosta voisi päästä eroon nopeasti?

Tässä rytinässä ystävyyssuhde exän kanssa muuttaa radikaalisti muotoaan. Hänen tunnustamansa arvomaailma, johon väistämättä lasten kautta olen tiukasti sidoksissa, tahtoo syöstä myös minut kohti kaaosta. On siis helpompi astua askeleet taaksepäin ja antaa hänen jatkaa matkaansa. Jos hän olisi oman erotyönsä tehnyt, välttyisin nyt niiltä selityksiltä, kysymyksiltä, syytöksiltä ja  aneluilta; Miksi en hyväksy hänen tapaansa toimia, miksi kerron lapsille tunteistani, "emmekö enää olekaan kavereita", "olen aina luottanut sinuun", "sinä et vastannut, vaikka minä..."

On aika mennä eteenpäin. Sokea toiveeni exän kanssa elämän yhteisistä rakenteista purkautuu tämän päätöksen myötä. Luuloni, että exät voivat olla läheisissä, mutta toisensa vapaaksipäästäneissä väleissä lopun ikäänsä, oli harhaa. Jos toinen jatkaa elämäänsä sen suuntaa muuttamatta, ja toinen löytää itsensä täysin uudesta kontekstista, katoaa näiden kahden väliltä jotakin olennaista. Jossakin syvällä meissä molemmissa eli edelleen tarve olla läsnä toisen elämässä, tietää asioista enemmän kuin tarpeeksi ja säilyttää kahdenvälinen yhteys. Minua se alkoi kuitenkin vaivata; hän ei tiedä minusta paljoakaan, omaa elämäänsä hän kuitenkin jakaa kanssani liikaa. En halua enää tietää sitä kaikkea, sillä tietäminen sitoo minut häneen tavalla, mitä en halua. Se ei kuitenkaan sulje pois hyviä välejä tai sitä, etteikö toimeen voisi tulla. Kyse on ennemminkin siitä, miten paljon asioita jaamme keskenämme ja että molemmat ymmärtävät sen samalla tavalla.