Kaksin rannalla yksinäiset

Yksinäistä, kun ei ole ketään kenen kanssa puhuisi, nauraisi ja jakaisi aikaansa, ei ketään ketä ajatella, odottaa, rakastaa - paitsi lapset, eikä ketään, kuka soittaisi, ikävöisi tai ajattelisi... Hiljaisuus on petollista ja pelottavaa, kun jää kaksin ajatustensa kanssa.

Kaikessa kaoottisuudessaan, rakastan elämääni - lomalla!

Jatkuu

Kummallista, että niitä kaikkia, surua, vihaa ja katkeruutta, voi tuntea samaan aikaan. Sen vuoksi pää varmaan tuntuukin ajoittain niin täydeltä. Väsyttää.

Ja silti, Se sama, kummallisen hyvä jatkaa asumistaan minussa. Pieniä onnen hippusia minusta itsestäni ilmassa. Melkein hyppelyttää. Olenko vahvistumassa?

Tuulen suuntia

Suru minussa. Leviää ja valtaa alaa. Painaa rintaa. Miten muutos tehdään?

Ja kohta kumma positiivinen tuli vihan jälkiaallokossa. Yllätti. Hyvällä. Hyvästi.

Rauhan lippu

Ensimmäinen sovinnon keskustelu ja rauhanlippu. Tuntuu hyvältä. Ja silti tiedän, että päätös on oikea. Ihana ja rakas Sinä. Eilen niin läsnä.

Ja tänään valovuoden päässä kaikesta. Vaikeaa on ymmärtää. Tahtoisin pois...

Pää tuntuu tukkoiselta, kuin ilma ei kiertäisi siellä. Mä alan olla tosi väsynyt tähän kaikkeen. Että ihmiseen mahtuukin paljon vihaa. Ja että se sattuu niin paljon.

Seuraava päivä

Tyhjän päällä. Jalat tukevasti maan pinnalla. Kuitenkin. Kipu siinä surun kohdalla.

Sanoit olevasi katkera mulle. Sanoit, että mä tuhosin tämän avioliiton. Kuka kertoisi sinulle, että on mentävä eteenpäin, ja että katkeroituminen ei kannata. En ainakaan minä. En ole siihen oikea ihminen, enää.