Tänä aamuna Facebookin "ihmisiä, joita saatat tuntea" -virta sai minut melkein nielaisemaan aamuteeni väärään kurkkuun. Se tarjoili eteeni sarjan ihmisiä, joista erottui joukko miehiä, joita olin tapaillut erityisesti eroni jälkeen kahden ensimmäisen vuoden aikana. Ja kun en mieltäni voinut malttaa, oli pakko kurkata heidän seinillensä, mitä mahtaa sille, tälle ja tuolle kuulua. Järkytyksekseni / ilokseni huomasin, että jokainen heistä oli löytänyt puolison, mennyt kihloihin tai joku jopa naimisiin saakka. Oli aika poistaa heidän yhteistietonsa puhelimen muistista, jonne ne olin yksi kerrallaan, syystä tai toisesta, tallentanut.
Nuo yhden tai useamman yön miehet, siinä se pököttivät vieritysten tietämättä toisistaan mitään. Surullisen huvittavan tilanteesta teki kuitenkin se, että heistä siis jokainen oli löytänyt etsimänsä mutta minä, mikä olen edelleen yksin. Yritysten ja erehdysten laki ei näytä tuottavan tulosta, ja näin itseni pikaskannauksen jälkeen on pakko todeta, että palapelitkin alkavat olla jokseenkin valmiita. Jostain syystä valikoivuuteni on siis pingottunut äärimmilleen, eikä erityisen sopivia ehdokkaita vaan tunnu yksinkertaisesti tulevan vastaan. Tuoreinkaan upea löytö ei nähtävästi lämpene sen pidemmälle, joten jälleen on tyydyttävä lyhyeksi jääneeseen viestinvaihtoon, mikä sinällään lupaili jo lähes kuuta taivaalta. Tai sitten hän on minuakin hankalampi!
Missä siis on vika, kysyy minäni samaan aikaan kun se toinen samanlainen rauhoittelee, että luota vaan tulevaan, kyllä se vielä vastaan tulee, etsimättä kuitenkin. On myönnettävä, että kyllähän tämä elämä alkaa saada jo lievästi surkuhupaisia ulottuvuuksia ja sisäinen vahvuus murtua jatkuvista tappioista johtuen. Taidan lähteä lenkille. Se on tunnetusti auttanut pahimpaan tuskaan, mikä sekin laimenee taas päivien joutuessa.
Ihanan aurinkoista loppuviikkoa!
