Pyörremyrsky ja myötätuuli

Istuin aamukahvilla tänään kollegani seurassa. Onnekseni palaveri oli vain kahden välinen ja me kaksi tunsimme toisemme muutenkin kuin vain työasioissa, sillä aamuvarhaisella ovellani pyörähtänyt pyörremyrsky oli sen verran tyrmistyttävä, ettei seura ollut pahitteeksi.

Tiedätte sen ihmistyypin, joka pärjää ja menestyy työssänsä, ja usein varsin ansaitusti. Hän on osaaja, taitaja ja onnistuja, sellainen innovaattori, joka näkee eteensä ja pitkälle eteenpäin. Kaikki se, mihin hän tarttuu, tahtoo muuttua kullaksi. Työssä, mutta vain työssä, joka on ohjeistettua, normitettua ja rakenteistettua, valmiiksi polutettua, sellaista, jossa luovimistaidoille ei juurikaan ole käyttöä.

Oikeassa elämässä, jossa mustiahevosia, väliintulevia muuttujia ja ennakoimattomia tekijöitä on enemmän kuin tarpeeksi, tuo putkiaivoinen taitaja on heikompi. Hän tarvitsee tukipilareita, henkisiä avustajia ja heitä, jotka auttavat, tukevat ja seisovat vierellä paikassa, josta joku toinen selviäisi omin voiminensa. Kun elämä ei menekään, kuten sen on suunnitellut, ajatellut ja rakentanut, kun tarvitaan kykyä soveltaa, oikaista, uskoa ja pysyä siinä uskossaan... Sellainen ihminen pyörähti ovellani heti aamusta. En voinut kuin katsella vierestä, kun toinen vyörytti hyökyaallon tapaan asiansa ulos suustansa, maalaili piruja ja esitti ennakkovaatimuksia. Yritin sanoa, että rauhoittuisi, mutta en ehtinyt, kun hän oli jo poissa. Siihen saumaan kollegiaalinen tapaaminen tuli kuin tilattuna.

Tuntuu siltä, että pyörremyrskyn ja myötätuulen kaltainen polarisaatio on vahvaa monestakin näkökulmasta, eikä välimallin muotoja juurikaan löydy. On heitä, jotka selviävät ja pärjäävät, kaikista vähiten materiaalisen aineksen turvin. Ja sitten ovat he, jotka haalivat tavaraa, asioita, tilaisuuksia ja tapahtumia elämäänsä tasapainoa pönkittääkseen, kuin osoittaakseen olevansa olemassa. Ystäväni kysyi, mahtaako putkiaivoinen taitaja olla kateellinen omastani. Vastasin, että tuskin, mutta epävarma ja pelokas varmasti. Hassuksi yhtälön tekee se, että mielenrauhani ei tosiaan muodostu ulkoisista elementeistä, joita tiedän hänen kovasti arvostavan, vaan jostakin paljon pysyvämmästä ja vahvemmasta, sisäisestä rauhasta ja tasapainosta, tunteesta, että olen enemmän asioiden päällä kuin alla.

Ei siis mitään uutta auringon alla. Ulkopuolella tuntuu tuulevan; Belgiassa, Pariisissa, maailmalla, mutta myös sote-suunnitelmissa, yhteiskuntasopimusneuvotteluissa ja kuntaliitoksissa. Samankaltaista tuulenpuuskaa mahtuu yksittäistenkin ihmisten elämään, sellaista, mikä järkyttää, surettaa, herättää ristiriitoja ja saa pois tolaltaan. Sellaisissa hetkissä on syytä keskittyä itseen, siihen, että oma mieli säilyy rauhallisena, ja turvallisesti maanpinnalla ja pää vain hitusen pilvissä. On tärkeää huolehtia oman elämänsä rakenteista, siitä, että itse voi hyvin ja on onnellinen siitä, mitä on.

Hyvää, rauhallista ja munarikasta pääsiäistä (erityisesti sinkkunaisille)! Itse suuntaan sinne, missä sieluni lepää. Rikasta sekin, omalla tavallaan.

Kaukana menneestä

On taas se aika vuodesta, kun elämässäni kääntyy uusi lehti. Eropäätöksestä on nyt aikaa kolme vuotta, ja on aika aloittaa neljäs vuosi sen päätöksen jäljiltä. Puolen vuoden kuluttua, ensi syksynä, alkaa sitten se neljäs vuosi sinkkuna. Olen ottanut näemmä tavakseni kirjoitella aina tähän aikaan vuodesta sen hetkisiä fiiliksiä, niin taidan tehdä myös tällä kertaa.

Vuonna 2013 maailmani horjahti pahasti, selkärankani tuntui katkeavan ja pohja koko elämältäni katoavan. Nuoruuden rakkauteni, lasteni isä oli päättänyt lähteä ja kääntää selkänsä minulle. En ollut enää sitä, mitä hän elämältään tahtoi. Vuotta myöhemmin pystyin jo hengittämään, ja otin ensiaskeleeni nettideittimaailmassa: Itsetunnon uudelleenrakentamisprojekti oli alkanut, ja näin jälkikäteen ajatellen varsin onnistunesti. Olin valintani tehnyt, ja päättänyt elää kuihtumisen sijaan. Vuosi sitten, vuonna 2015, tähän samaan aikaan olin jo syvemmällä itsetutkistelun ja henkisyyden maailmassa, koin voivani hyvin ja hengittäväni vapaasti vailla menneiden vuosien painolastia. Selkeästi olin kuitenkin vielä matkalla kohti valoa tai syvyyttä, kuinka vaan. Miten se aika kuluukin näin nopeasti!

Nyt, vuonna 2016 elämäni tuntuu tasapainoiselta, kiirettömältä ja jokseenkin stressittömältä, vaikka ympärillä tuuleekin ajoittain varsin voimakkaasti. Jossain leffassa joskus sanottiin, että "pysy tuulen yläpuolella", sen koen viimeinkin oppineeni. Voin siis todella hyvin: Olen sekä fyysisesti että henkisesti paremmassa kunnossa kuin ehkä ikinä. Miestä ei elämääni ole yrityksistä huolimatta ilmestynyt, mutta rakkauden sen sijaan olen löytänyt itsestäni. Se tuntuu riittävältä juuri tällä hetkellä, vaikka toisen ihmisen läheisyyttä ja parisuhteen monia ulottuvuuksia aika ajoin kaipaankin. Eräs ystäväni sanoi tänään, että ero teki hyvää itsetunnolleni. Siinä hän oli kovin oikeassa.

Olen tällä viikolla ehtinyt pohtimaan asioita, pääasiassa itseäni ja suhdettani muihin ihmisiin, myös lasteni isään. Olen myös ollut pohtimatta, BTW. Vaikka hän (lasteni isä) jollakin tapaa on hyvin läheinen edelleen, tunnen toisaalta olevani hyvin kaukana hänestä ja kaikesta menneestä. Hänen tapansa olla ja elää eivät enää ole sitä, mitä itse allekirjoitan. Sen johdosta tunnen olevani myös vapaampi kuin koskaan. Menneiden vuosien tavat ja tottumukset, jotka jo silloin sotivat monia arvojani ja periaatteitani vastaan, mutta joihin taivuin "rakkauden" vuoksi, tuntuvat etäisiltä, pinnallisilta ja jopa korneilta paikkapaikoin. Tuntuu hassulta, että miten annoinkin itseni valua sellaiseen muottiin, missä en tuntenut oloani hyväksi ja kotoisaksi. Viimeinkin nyt saan ja voin elää sellaista elämää, millaista toivoinkin sen olevan. Paras palaute onnistumisesta, siitä  kaikesta, tulee lapsilta, jotka jo ikänsä puolesta kykenevät asian sanallisesti ilmaisemaan. Tällä viikolla olen kuullut sitä hyvänolonpalautetta paljon. Olen kertakaikkisen onnellinen kaikesta kokemastani, ja siitä mahdollisuudesta, minkä entinen puolisoni minulle antoi jättäessään minut silloin maaliskuussa 2013.

Riekkumisen hinta

Ei taittunut flunssan selkä täysin, mutta eipä se silti estänyt pientä iloittelua kotikaupungin talviyössä. Naistenilloilla on ollut tapana toimia virkistävänä ja voimauttavana elementtinä, niin myös tällä kertaa. En muista, koska viimeksi olisin saanut nauraa niin tolkuttoman paljon, kuin eilisen illan aikana. Toki kuohuviini antoi siihen pientä lisäboostia, mutta juuri sopivasti, jotta se hersyvä ilo tarttui ja levisi myös tuntemattomiin kanssajuhlijoihin. Ja voi, miten hauskaa meillä olikaan! Rakastin koko illan taas kaikkia, ja sain häkellyttäviä kommentteja sekä miehiltä että naisilta, siis positiivisella tavalla. Hyvä olo ja rakkaus ihmisiä kohtaan saa aikaiseksi ihan hassuja reaktioita! XD

Tänään onkin sitten ollut hiukan hiljaisempi päivä. Jonkinlainen hinta siitä on aina maksettava, että illaksi verhoutuu kaksikymppisen energiaan ja aamulla herää omissa vaatteissaan nelikymppisenä! Hih-hih :))) Saldo jäi kuitenkin vahvasti plussalle, kun itsevarma ja vahva nainen minussa ei tällä kertaa työntänyt energiallaan miehiä sivuun.

Rakkaudellista uuden viikon alkua ystävät!

Toiveikas torstai

Tai tunteellinen, kuinka vaan.

Olen tänään rakastanut taas kaikenlaista: Mummoja, pappoja, lasteni isää, työtäni, työkavereitani, Tutti Frutti -karkkeja, kotisohvaa ja lapsiani. Rakastanut vaan niin paljon, että sydän on ihan pakahtumaisillaan. Lienee syytä avata tätä kaikkea hieman.

Väärin, en ole rakastunut lasteni isään. Ja ei, en kaipaa häntä takaisin, enkä edes ottaisi, vaikka tilaisuus tulisikin. Tänään kuitenkin oivalsin (taas), miten hieno mies hän oikeastaan onkaan. Tai ei hieno, mutta hyvä. Ystävyytemme on kasvanut jo sellaisiin mittoihin, että voin luottaa ja tukeutua häneen, ja olla varma siitä, että hän ei väisty viereltäni minkäänlaisen vaikeuden, esteen tai mutkan tullen. Lähtiessään hän lupasi seistä vierelläni hautaan saakka, kertoi sen olevan suurinta rakkautta, ja sen hän totta vieköön on tehnyt, vaikka hautapaikkaa ei vielä olekaan hankittu. Luotettavampaa ystävää tuskin löytyy, ja siinä tuo mies on täysin ehdoton. Ehdoton hän toki on monissa muissakin asioissa, eikä lainkaan enää sellaista "aviomiestyyppiä", johon minä lankeaisin, mutta ystävä ihan ehdoton. Miten onnekas olenkaan, että hän on myös lasteni isä, eikä korvaavaa tarvitse koskaan etsiä. Näin aika siis alkaa tehdä tehtäväänsä, kuten huomaatte. Hyvä niin.

Tämä viikko on jälleen ollut perin outo muutenkin. Olen unohdellut asioita, puolustanut murrosikää, pohtinut viimeisten työvuosien (jonne siis on vielä aikaa laskemattakin yli 20 vuotta) sijoittumispaikkaa, uskaltanut elää pelkäämättä mahdollisia tulevia taloudellisia koitoksia ja haikailematta yhdenkään miehen perään. Olen jopa ehtinyt ajatella mahdollisuutta jatkaa elämääni näin hamaan tulevaisuuteen, jos vaikka sattuisi käymään niin, että ohitse ratsastavat prinssit eivät edes katso suuntaani. Oman romanssini puutteen aiheuttaman murheen sijaan olen viimeisen viikon aikana päässyt iloitsemaan ystävieni uusista kohtaamisista, siitä pienestä pilkkeestä silmäkulmassa ja perhosista vatsanpohjassa. Miten ihanaa onkaan saada osansa siitä tunnemyrskystä, minkä ihmisen läheisyys toiselle saa aikaan.

Näyttää siltä, että parhaimmat toisen kierroksen kohtaamiset tapahtuvat sattumalta tai yllättäen. En oikeastaan usko edes sattumiin, asiat vaan menevät, niin kuin niiden on tarkoitus mennä. Mainiointa näissä tarinoissa on kuitenkin ollut se, että ne ovat kerta toisensa jälkeen yllättäneet ystäväni. Ja jos kyseessä olisikin vain yksi ihminen ja hänelle sattuneet asiat, mutta kun nyt puhunkin useammasta, jotka ovat löytäneet miehen elämäänsä täysin odottamatta ja ennaltasuunnittelematta, he, jotka ovat eläneet sinkkuutensa syvässä keskiössä etsimättä ketään tai mitään. Heille, jos kenelle suon tuon ilon!

Taistelen parasta aikaa flunssaa vastaan. Viikonlopuksi on luvassa tyttöjen vauhdikas ilta, mikäli terveyteni taipuu tahtoni alle. Vatsassa kutittaa mukavasti. Mitähän se ilta mahtaakaan tuoda tullessaan, kun äippä heittäytyy vapaalle pitkän talven jälkeen? ;)

Kevään kynnyksellä

Kevät. Lumisade. Räntäsade. Vesisade. Harmaus. Pimeys. Väsymys. Pakkanen. Lauha. Rauha.

Deittisovellukset olivat lopulta niin koukuttavia, että päästin irti (ainakin hetkeksi aikaa) ihan vain itseäni suojellakseni. Nyt on taas oikean elämän aika, kukapa tietää, mitä huominen tuo tullessaan tai tämä ilta. Yksi kuitenkin on varmaa; yöunet parantuivat melkein heti ja aivojen ylituotanto rauhoittui, kun tarve vastailla viesteihin ja tehdä heiluriliikettä etusormella hiipui hiljalleen pois. Noin viikko siihen kuitenkin meni, että mieli ei enää kaartanut edes ajatuksen tasolla sovellusten takaisin lataamiseen. VIIKKO! Miten ihmisestä voi tulla niin helposti niin addikti?

Tilalle tulivat jälleen rakkausromaanit ja elokuvat, ja voih <3, miten paljon mukavampaa se olikaan uusiin aloituksiin ja oman rajatun elämäntarinansa toistamiseen verrattuna. Päiväunien maailma oli sittenkin aika ihanaa, varsinkin, kun kohdalleni osui sattumalta (oikeasti sattumalta!) sellaisia teoksia, jotka muistuttivat minua rohkeudesta ja uskalluksesta heittäytyä elämään.

"Feelings are just visitors, let them come and go." -Mooji