Autuas tyhjyys

Pitkä viikonloppu alkaa taipua jälleen arjeksi. Vappuaattoillan paikalleenjääminen olikin vain alkusoittoa seuraavan ja sitä seuraavan päivän iloittelulle: Ystäviä, kuohuviiniä, elämän iloja ja suruja, tukevia olkapäitä, lämpöisiä halauksia, pitkiä ja syvällisiä pohdintoja elämästä, ihmisistä, lapsista, miehistä ja naisista, eroista ja avioliitoista, yhdet mitäänsanomattomat pikatreffit,  musiikkia ja tuntitolkulla päätätyhjentävää tanssia. Täydellinen, nollaava ja elämän näkökulmasta antoisa viikonloppu. Elämä on kovin läsnä juuri nyt.

Tunne on mainio. Päässä ei juuri ajatuksia risteile, sen enempää kuin tunteita tai tarpeitakaan. Pitkä alkoholiton ilta paikallisessa yökerhossa antoi taas perspektiiviä elämään. Paljon perspektiiviä. XD

Entistä enemmän koen tarvetta keskittyä olemassa olevaan, jonkun olemattoman haikailun sijaan. Hassua, miten ihmismieli sen aina unohtaakin, ryhtyy katsomaan liiaksi tulevaisuuteen, etsimään ja odottamaan sellaista, mitä ei ole tällä hetkellä olemassa. Siitä tietoiseksi tuleminen antaa vahvuutta hidastaa tahtia edelleen, enkä tarkoita sillä välttämättä tekemisen määrän vähentämistä, vaan ennemminkin luopumista sellaisesta itselleni tyypillisestä päämäärätietoisesta, tavoitteellisesta ja kontrolloidusta elämänhallinnasta, mikä tosiasiallisesti ei ole edes mahdollista. Ajattomuus, aikatauluttomuus ja oman itsensä ja tarpeidensa kuuntelu saavat siis edelleen lisää tilaa elämässäni, sillä tunnen, miten tasapaino, onnellisuus ja hyvä saavuttavat levontonta mieltäni jo nyt... Mieletöntä vastapainoa arkisille pakoille ja välttämättömyyksille.

Hurraa hyvä olo!

Pieleenlaskettu

Nyt eivät menneet asiat aivan kuten Strömsössä. Vappuaatto, kevään juhla, ja istun kotona päivittämässä blogia sen sijaan, että olisin nauttinut ihmisen tai ihmisten seurasta, juhlinut sitä, mitä tänään kuuluu juhlia. Ei kuulunut suunnitelmaani istahtaa aloilleni muiden iltojen tapaan... Pah. Pettymys.

Ystäväni viettivät iltaa perheidensä (onneksi) tai uusien puolisojensa kanssa (onneksi) tai eivät muuten vaan taipuneet nyt lentoon kanssani. Jumppasin kaiken varalta myös pääni siihen kuntoon, että päätin lopulta tavata Miehen viime keväältä, ja ehdimme jo sopia tapaamisesta tänä viikonloppuna. Ymmärrän toki, että viikonloppu on vasta alkamassa tämän vappuhulinan jälkeen, mutta jollain tavalla odotin Miestä saapuvaksi joko tänään tai huomenna. Viikon mittaan tuumailin, että miksi tuo muuten niin hyvätapainen ei tahtonut tarkentaa hänelle sopivaa ajankohtaa, vaikka aloite itsessään olikin hänestä lähtöisin. Tänään sitten sain puhelun. Ei hän suoranaisesti tilanteesta vetäytynyt, mutta olosuhteet saivat sävyn, mistä johtuen tein itse aloitteen muutamasta askeleesta taaksepäin. Aika ei olisi nyt oikea tälle lähdölle. Ei olisi ehkä koskaan. C´est la vie!

Kun yksi ovi... niin toinen ovi. Kesää kohti kuitenkin. Hauskaa Vappua!

Levitä siipesi, Fenix!

Kun on luonteeltaan vakautta ja pysyvyyttä rakastava, suuremmat muutokset vaativat aina vähän enemmän pohdintaa. Jälleen ja viimein olen taas yhden sellaisen äärellä.

Muutos jännittää, pelottaa ja ahdistaa. Harppaus tuntemattomaan tuntuu hallitsemattomalta. Varsinkin, kun sitä edeltävä päätös tuli tehtyä sen enempää harkitsematta, ja vähän myös kiukuspäissään. Silti samaan aikaan tunnen, miten onnellisuuden tunne kasvaa vain kasvamistaan. Pian olen vieläkin vapaampi kuin hetki sitten.

On aika palata kotiin. Vierasvuodet naapurikunnassa päättyvät, eivät odotetulla tavalla, mutta päättyvät kuitenkin kompromissiin, mistä hyötyvät (toivon mukaan) kaikki siinä mukana olevat osapuolet, ja johon myös em. tahot (toivon mukaan) lopulta tyytyvät. Loppuu se sellainen turha vertailu ja valittaminen, mihin olen jo äärettömän kyllästynyt. "Such is life, and then you die..." Erossa vaan kaikki maksavat valinnastaan kovan hinnan, riippumatta siitä, oletko ns. jättäjä tai jätetty. Elämä ei viivan alla tule edullisemmaksi kuin kahden jakaessa arjen kustannuksia. Sellaista se on, valinnoilla on hintansa. Joitakin asioita pitäisi kai miettiä jo ennen kuin suuriin muutoksiin ryhdytään?

Taloudellinen itsenäisyys on sekä voitto että tappio, etenkin sitten, kun se itsenäisyys on kirjaimellisesti totta. Tällaisena aikana, kun asuntokauppa kuitenkin jämähtää paikalleen, ei itsenäisyydestä voi puhua kuin vasta sitten, kun yhteinen omaisuus on lopullisesti toisistaan erotettu. Ja sekös se onkin sitten ihan vihoviimeinen vitsaus. Jälkiviisaana sanoisin, että omaisuus, se pienikin, realoisoitavaksi, puoliksi ja jakoon heti eropäätöksen jälkeen. Älkää hyvät ihmiset kompastuko samoihin kiviin, mihin minä olen polveni loukannut jo useammin kuin kerran.

Ja mutta voi, mitä mahdollisuuksia kesä onkaan tuomassa tullessaan... Näyttää vahvasti siltä, että Kaikkien aikojen kesä on täällä ihan kohta!

Ajankuvaa

Kun itse voi hyvin, jää aikaa myös muulle kuin oman elämänsä märehtimiselle. Ja ei, en tarkoita nyt tätä blogiin virtaavaa aivopohdintaa. Se on kuin "automaattikirjoitusta", aivopieruja, ajatuksia, jotka purskahtavat ulos ja sillä hyvä. Hetkellisiä tunnetiloja vailla energiasyöpön leimaa. Niin, siis silloin on aikaa katsoa ympärilleen.

Surullista on se, mitä silmien avaaminen kattaa eteen: parisuhdeongelmia ja yrityksiä ratkaista niitä, tai jo tehtyjä ratkaisuja; eroja, pettämisiä, ystävyyssuhteiden rikkoutumisia, loukkaamisia, välinpitämättömyyttä, itsekkyyttä, rakkauden nälkää, huomatuksi tulemisen tarvetta ja jopa addiktiivista vetoa kaikkeen siihen, mikä toista loukkaa. Viikon uutisvirta täällä rintamalla on ollut turhankin kattava. Ja minä tunnen sen kaiken itsessäni. Siksi haluaisin auttaa, viedä pois niiltä ihmisiltä paineen ja pahanolon tunteen, pohjattoman surun, vihan, katkeruuden, epätoivon ja näköalattomuuden, halata ja kertoa, että siellä tunnelin päässä on oikeasti valoa. Pitää vaan keskittyä valitsemaan oikein. Itsensä kannalta. Oikein.

Mitä enemmän tätä eronneiden, parisuhteissaan pettyneiden maailmaa kelaa, ja mitä enemmän muiden ajatuksia kuuntelee, sen vakuuttuneemmaksi tulen yhdestä totuudesta: Me naiset ja te miehet, me kaikki panostamme liian vähän itseemme ja omaan hyvinvointiimme. Haluamme huomioida, auttaa, tukea ja olla läsnä, mutta emme itse voi hyvin. Emme riitä itsellemme. Unohdamme tai jopa luovumme harrastuksista, ystävyyssuhteista, omista nautinnonlähteistä ja omista oikeuksistamme vain miellyyttääksemme toista tai toisia. Saadaksemme toisille hyvää, mutta siis luopumalla omasta. Ja niin sen ei pitäisi mennä. Olen huolissani kehityksen suunnasta, mihin olemme itsemme ajaneet, ja siksi nyt moni kuluneenkin viikon päivistä on tuonut mukanaan surullisia uutisia kriisiytyneistä, päättyneistä tai päättyvistä parisuhteista. 

On aika keskittyä olennaiseen. Itseään(kin) täytyy kuunnella, tehdä niitä asioita, mistä nauttii, tulee onnelliseksi, saa tyydytystä, joskus jopa vaikka toinen siitä mielensä pahoittaisi... Itseään ei pidä syrjäyttää toisista huolenpitämisen ja huomioimisen kustannuksella. Fokusointia, ystävät, fokusointia.  Lakataan suorittamasta, laatimasta aikatauluja, asettamasta tavoitteita ja tavoitteiden tavoitteita. Lopetetaan kilpajuoksu ajan kanssa, tehdään vain olennaisia asioita, karsitaan kaikesta turhasta... Sillä niinkin pärjää, ehtii ja saa.

Teleporttausta onnelliseen

Istuin kuuntelemassa luentoa mindfulnessista. Siellä meitä pyydettiin kirjoittamaan tarinaa omasta unelmaelämästä. Mietin asiaa vain todetakseni, että kyllä nykyinen rakentuu jo pitkälti siitä, mistä unelmoin.

Eivät unelmat saisi olla pelkästään sellaisia, jotka siintävät jossakin tulevaisuudessa. En minä kuuta taivaalta enää hamua, vain mukavan tasaista, mutta samalla vaihtelevaa, sopivan mutkaista ja mäkistä maastoa, missä aika-ajoin voi mitata elämänkuntoansa, sellaista kuin nyt. Tahdon läheisiä ihmisiä lähelle ja niitä vähän kauempiakin vähän lähemmäksi. Haluan myös  tehdä jotakin hassua, hypätä ilmaan ja kuvitella lentäväni, ajaa vuoristoradassa kovaa ja kiljua niin, että lapsia hävettää. Haluan pukeutua värilliseen tai mustavalkoiseen, vetää jalkaani nolot farkut, ne sellaiset, jotka ovat muodissa AIKUISILLA, ei kellään "täyspäiseltä nuorella", kulkea kesän kuumana päivänä rannalla bikineissä niin, että iholla tuntuu se auringonpaiste. Haluan nukkua pitkään, makailla sängyssä miehen kainalossa, katsella sadetta terassilla tai mieluiten parvekkeella, nauttia kävelystä tähtitaivaan alla, iloita syksyn putoilevista lehdistä ja talven ensimmäisistä pakkasista. Haluan tavallista elämää, joka täyttyy arkipäivän oivalluksista ja pienistä asioista, läheisyydestä ja lämmöstä. Haluan saada ja antaa rakkautta. Haluan sitä, mitä olen ja missä olen. Muutama sävy lisää... En pahastu niistäkään!

"Elämää et saa kiinni juoksemalla sitä kiinni. Pysähdy, niin olet sen keskellä." -Buddha