Because I'm happy

Hyvää Ystävänpäivää!

Aamulla pääsi itku. Ensin se oli paha olo sisälläni, pala, joka kuristi kurkkua ja painoi sydäntä. Ei siinä sinällään ollut mitään uutta tai ihmeellistä. Sitä samaa, pelkoa, ahdistusta, epäluuloa ja halua juosta karkuun. Onneksi elämääni mahtuu niin järjettömän suuri joukko ystäviä, jotka reagoivat kuin tilattuna, niin myös tällä kertaa!

Parasta ystävissä on se, että heiltä ei heru turhanpäiväistä myötätuntoa. Tällä kertaa sain linkin teeman mukaiseen videoon yhdenlaisesta speeddatingista...! Ja siitä se itku lopulta johtui. Tai se sen aikaan sai, purki tuon möykyn, sulatti lopulta olemattomiin. Jos luet tämän, kiitos. ❤️

Itku tuli myös rakastetuksi tulemisen tunteen valloitettua tyhjät paikat sydämessäni. Sain kauniin viestin lasteni isältä, eräältä vuoden mittaan hyllytetyltä, yhdeltä potentiaaliseksi jääneeltä sekä siltä Mieheltä, joka oli tuon tunteen alku ja juuri. Toki minua muistivat monet muutkin, mutta nämä neljä miestä koskettivat erityisesti, tuon purkautumisen aikaansaaneen lisäksi. En aina ole esittänyt tai osoittanut parasta itsessäni, mutta silti nuo kaikki mainitut pitivät minut tänään mielessään. Se oli koskettavaa, pysäytti hetkeksi, antoi syyn rakastaa edelleen, ihan jokaista, omalla tavallaan.

Siinäpä se, oleellinen tänään. Kaupalliset päivät eivät itsessään ole merkityksellisiä, mutta Ystävänpäivä muiden muassa on mukava tapa vahvistaa olemassa olevaa, sitä, minkä muistan kyllä kertoa myös vuoden kaikkina muina päivinä. Tämä päivä oli erittäin hyvä. Se oli täynnä ystävyyttä, rakkautta, välittämistä, pieniä ja suurempia kohtaamisia, ikimuistoisia hetkiä, joista jokaisen onnistuin tallentamaan tunnemuistiini. Taidan olla syntynyt onnellisten tähtien alla!

Uusi askel

Olen useamman kuin kerran kuvitellut ja kirjoittanut olevani selvillä vesillä, vahva itsessäni, kunnes kompastun omiin jalkoihini. Eron jättämissä jäljissä riittää selvitettävää aina vaan, vaikka todella kuvitteleekin jo käsitelleensä kaiken. Niin ei siis ole vieläkään, näemmä.

Istuin tänään rakkaan ystäväni kanssa iltapäivää, ja onnekseni hän jaksoi jälleen kuunnella vuodatustani. Ääneen puhuessa asiat usein selkiytyvät, niin myös tänään. Heittäytyminen uuteen suhteeseen ei ole lainkaan niin yksinkertaista kuin 20 vuotta sitten. Vaikka Miehen tapailusta ei vielä varsinaisesti suhteena voikaan puhua, huomaan pohtivani nyt sitä, että kelpaanko tällaisena kuin olen? Kelpaanko, kun en kelvannut lasteni isällekään? Voiko joku Mies pitää minusta juuri tällaisena, neljäkymmentävuotiaana, kaksi lasta synnyttäneenä, yhden pitkän suhteen läpikäyneenä naisena, jolla on jo merkittävä määrä monenlaisia päähänpinttyneitä tapoja, joista hän itsekin joskus tahtoisi eroon, eikä vartalokaan enää ole hehkeimmillään? Miksi joku voisi pitää juuri minusta? Ja entä jos putoan taas, entä jos petyn, entä jos...? Niin, uskallanko ottaa riskin vai jäädä sittenkin mukavuusalueelleni kaipaamaan jotakin, mihin rohkeuteni ei tahdo riittää?

Huomaan, että itsetuntoni on tässä kohdassa kokenut kolauksen, joka paranee vain uutta luottamusta rakentamalla. Minkään muun asian suhteen en itsetuntoani voi moittia, mutta tässä tapauksessa siinä ei ole mitään mainittavan arvoista. Uuteen suhteeseen heittäytymistä vaikeuttaa nimenomaan huono parisuhdeitsetunto, edellisen kerran epäonnistuminen ja maan rakoon painuminen. Oikeastaan yllättävänkin monimutkaista se tuntuu olevan nyt, kun Miehessä on potentiaalia enemmän kuin yhden yön verran. En taida selvitä tästä(kään) kuin elämällä, ja yrittämällä ottaa vastaan sen, mitä annetaan, ja luottaa kaikki se todeksi. Onnekseni tuo Mies elää itsekin jokseenkin samanlaisella kokemuksella varustettuna, etten siis ole aivan ainutlaatuinen tämän suhteen.

Toisaalta, tunnistan etenevän polkuni vaiheita, ja tiedän, että jos käsittelen nyt tämän asian, olen taas vähän pidemmällä tällä matkallani kohti onnellista parisuhdetta. Tämän matkan tehtyäni uskon olevani valmis jatkamaan elämääni mahdollisesti Miehen kanssa yksinolon sijaan.

Kiitos, Juha Tapio, kauniista sanoistasi, tulivat tarpeeseen: Kelpaat kelle vaan.

Zen / 禪 / dhyāna / chán / seon / 禅 / thiền / sŏn

ZEN.... <3

On syytä jatkaa valitsemallansa tiellä... Päivä kerrallaan, suurempia valintoja tai päätöksiä tekemättä, sisintään kuunnellen. Näin äkkiseltään ja tuoreeltaan ajatus tuntuu ainoalta oikealta.

Luit oikein. Kannatti hillitä levotonta mieltänsä, kammeta pelkonsa rähmälleen ja mennä kohti sitä, minkä oikeaksi tai hyväksi kokee. Seuraava etappi on sunnuntaissa. Se ei enää ahdista kuten torstai. Kadotettu luottamus kurkisti hetki sitten peiton alta: nostaisiko se päänsä ja heräisikö se myös ikiunestaan... Voisiko elämääni sittenkin (Lue: alitajuntani vastusteluista huolimatta) joskus mahtua vielä uusi Mies? Vieläkö joku voisi päästä lähelleni, antaisinko sydämeni, luottaisinko yhteisen kantavuuteen?

Hups?!

Oivallus

Tänään syntyi oivallus!

Työpäivä oli poikkeuksellisen pitkä. Lopettelin kollegani kanssa askareita illan jo pimetessä. Kotimatkan aikana päädyimme pohtimaan elämän syvyyttä, sen kriisejä ja niistä selviämistä. Molemmilla meillä oli niitä takana.

Välikommenttina: Olen luonteeltani avoin, joskus jopa liian avoin, mutta kerron melko huolettomasti kysyjille ajatuksiani, mielipiteitäni ja kokemuksiani - pääasiassa sen vuoksi, että jos joku virheistäni voisi oppia. En tietysti ihan kaikkea lavertele, mutta ajattelen, että miksi sitä asioita liiaksi salaamaankaan. Tällainen olen, muut saavat päättää, ottavatko vai jättävätkö kuulemansa tai näkemänsä perusteella.

Päädyin siis pohtimaan ääneen myös tuota viime päivien shakespearelaista dilemmaani, ollako vai eikö olla? Pitäisikö päättää jatkaa tutustumista Mieheen vai lopettaa se tykkänänsä ihan vain omien pelkojensa ja pelkuruutensa vuoksi? Ja mitä vastaa tuo viisas kollega: "Älä päätä mitään!"

Niin tietenkin! Älä päätä mitään. Siinähän se oli tuo suuri viisaus, mitä olin odottanut. Minun pitäisi vaan jatkaa elämääni, tavata, jos siltä tuntuu tai olla tapaamatta, koska jos tekisin päätöksen jompaankumpaan suuntaan, ryhtyisin kontrolloimaan elämääni tavalla, josta olin pyrkimässä eroon. Intuition kuuntelu olisi vastaus tähänkin tilanteeseen. Miten helpottavaa ja samaan aikaan aika hurjaa olikaan kuulla tuo asia melkein vieraan suusta, ja miten oikeassa hän olikaan!

Seuraava askel on nyt siis selvä. Teen sitä, mikä hyvältä tuntuu ja juuri sen aikaa, kun niin tunnen. Huomenna teen töitä ja vietän illan lasten seurassa. Torstaina tapaan Miehen ja sen pidemmälle en elämääni suunnittele. Wau, miten hyvältä tämä tuntuu! Ja kuin sattumalta nostin Hidasta elämää-korttipinkastani kortit "minä olen" ja "voin hyvin". Vai voiko se enää olla vain sattumaa, entä jos jollakulla olikin sormensa pelissä? ;)

Hidasta elämää -sivustolta löytyi sopivasti "avaimet onneen" -tyyppinen teksti tällä päivämäärällä: Yksin olemisen opit - suosittelen!

Anna edes mahdollisuus

"Pitäisi kai olla varovainen mitä toivoo, se saattaa toteutua!"

Tehdessäni aarrekartan tälle vuodelle, en voinut kuvitella sen mahtia, ja nyt mennään sentään vasta helmikuun alkua!

Karttaani leikkasin sanoja, kuvia ja lauseita lehdistä täysin intuitiotani seuraten, kuten viime vuonnakin. Pala palalta paperille asettui sattumanvaraisesti niitä asioita, mitä elämääni haluaisin kuuluvan tai tulevan tämän kuluvan vuoden aikana. Suurimmalla tuossa kartassa luki edellisessä postauksessani näkyvillä oleva "tee itsellesi hyvää, ota hitaasti". Vähän pienemmällä, mutta noin neljänneksen koko sivusta lohkaiseva nurkka on "pyhitetty elämäni miehelle". Yksi neljännes liittyy liikuntaan ja hien suomaan nautintoon ja kolmas neljännes täyttyy haaveesta löytää uusi koti. Viimeinen neljännes pitää sisällään sisäisen tasapainoni avaimet: "Nykyään otan vastoinkäymisetkin lahjana", "enää en pelkää, että menetän jotain", "nauru ja sisältä kumpuava ilo", "aion nautiskella" ja "aion nautiskella".

Ihmettelin tällä viikolla ääneen muutamille ystävilleni, miten oloni oli niin kepeä, kuin lomalla: ei paineita, ei stressiä, ei suunnitelmia tai  käsitystä seuraavan päivän ohjelmasta. Ihanteellinen tila, ja silti elämä tuntui olevan hanskassani edelleen. No, ei kai sitä kiirettä tai stressiä voi kokea, jos toiveena on kokonaisvaltainen hitaus! (hi-hi!)

Toinen yhtä mystinen juttu liittyy kuvani "miesnurkkaan". Tapasin Tinderissä pari kuukautta sitten miehen. Juttelin hänen kanssa useita viikkoja viestien välityksellä, kunnes lopulta päädyimme tapaamaan. Tuo tapaaminen oli häkellyttävä. Häkellyttävä se oli jo siksikin, että en juuri tunne ihmisiä, jotka saisivat minut häkeltymään. Nyt sellaisen kohtasin. Tuohon mieheen mahtui myös monta muuta piirrettä, joille salaa mielessäni nostelin peukkuja; "wau, voiko tuollaista miestä edes olla olemassa, josta todellakin löytyvät ne piirteet, asiat ja ominaisuudet, joita olen unelmamiehelleni toivonut!" Uskomattominta oli kuitenkin se, että hän oli kaikkea sitä, mitä omaan aarrekarttaani olin lehdistä leikannut!

Yhtäkkiä olin keskellä aarrekarttani totuuksia ja mitä teen? Pelästyn, ja alan etsiä miehestä vikoja päästäkseni tilannetta karkuun, vikoja joita hänessä ei ole. Eivät hänessä, vaan minussa. Eikä vikana, vaan pelkona tai jonakin, mitä en kerrassaan osaa vielä sen tarkemmin eritellä. Tiedän ainoastaan, että itsestäni löydän aikanaan myös vastauksen tähän ongelmaan. Facebookissa Sisäinen voima - 365 ajatusta parempaan arkeen -sivustolla tarjottiin, sattumalta sekin että juuri tänään, yhtä selitystä, mikä on kyllä helppo ostaa:

"Janoatko täydellistä rakkautta niin paljon, että et edes huomaa, kun rakkautta sitten olisi tarjolla? Kun löydät jonkun jota rakastaa, saatat tarttua häneen niin kovaa kiinni, että rakkaus muuttuu kontrolloimiseksi ja peloksi. Pelkäät, että toinen kuitenkin katoaa elämästäsi, jättää sinut yksin, unohtaa sinut, katoaa. Mitä enemmän pelkäät, sitä enemmän takerrut, eikä sellainen ole puhdasta rakkautta.
 
Kokemuksen ja ennen kaikkea luottamuksen kautta alat huomata myös, ettei täydellistäkään rakkautta olekaan. Täydellisyys on viime kädessä harhaa ja suurimpia arjen illuusioita, jotka saavat sinunkin tuntemaan olosi kurjaksi, riittämättömäksi ja joskus myös epärakastetuksi.
Et saa rakkaudessa pelätä, vaatia, takertua, olla riippuvainen, kontrolloida tai luoda massiivisia odotuksia. Rakkauden tulee antaa sinulle ja rakkaillesi tilaa hengittää. Lopulta onnellisuutesi ei edes riipu siitä, rakastaako joku sinua vai ei. Tiedät, että sinussa itsessäsi on jo syvä rakkaus. Ja niin se on heissä muissakin. Anna rakkauden virrata, suhtaudu siihen kepeästi. Anna sille vapautta. 

"Pystyn olemaan onnellinen oman itseni kanssa ilman, että nojaan mihinkään ulkoisiin asioihin. Onneni ei riipu parisuhteesta, saamastani rakkauden määrästä, rahatilanteestani tai omaisuudestani. En kaada vastuuta onnestani kenenkään muun niskaan, vaan löydän sen itsestäni ja omasta voimastani.""

Tyhjentävää, eikö totta? Niin vaan se menneisyys aina nostaa päätään, vaikka kuinka kuvittelisi olevansa kuivilla. Toisaalta, jos parisuhdetta rakentaa parikymmentä vuotta, miten siitä voisikaan olla vapaa vuodessa tai kahdessa. Ei kai mitenkään. No, parasta tässä tilanteessa on ehkä se, etten vielä ole juossut karkuun tuota miestä. Seuraavat treffit ovat jo varauksessa. Osittainen kiitos siitä kuuluu niille ihmisille, jotka sanoivat minulle juuri ajallaan: "Anna edes mahdollisuus"!